Maria lapsenvahtina

Jos on sukujuhlat, minua ei pyydetä leipomaan kakkua eikä kaatamaan kahvia. Tehtäväni voi sen sijaan olla kirjoittaa runo tai piirtää kortti. En siis ole tunnettu käytännön ihmisenä, Marttana, vaan Mariana, hengen ihmisenä. Eli haihattelijana, unelmoijana, tuulentupien rakentelijana ja hajamielisenä professorina, josta ei juuri ole käytännön hyötyä. Siksi olinkin iloisesti yllättynyt, kun serkkuni pyysi minua hoitamaan lapsiaan nyt alkukesällä. En saanut kesätöitä, joten olin vapaa tehtävään.

Isompi poika on neljän ja nuorempi kahden vanha. Lapset ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen, ja olen kiintynyt heihin viikon sisällä enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Olen hoitajana yhä pikemminkin Maria kuin Martta. Saan toki ruoan ja välipalat pöytään oikeisiin aikoihin, vaihdan vaippoja, puen ja riisun ja peittelen päiväunille. Mutta suurin iloni on yksinkertaisesti olla lasten kanssa ja kuunnella heidän riemastuttavia oivalluksiaan. Pojista on mukava katsoa, kun piirrän. He saattavat pyytää piirtämään vaikkapa Ryhmä Haun koiria tai autoja - ja yritän mielelläni. Minusta on ihanaa lukea heille ennen päiväunille käymistä ja lukisin vaikka kuinka kauan. 

Kesäpäivät ovat olleet lämpimiä ja aurinkoisia. Olemme touhunneet talon leikkipaikalla, tehneet pienen eväsretken lähimetsään ja ihastelleet kullankeltaisia voikukkia. Aamuisin sydämeni heittää voltin hyvästä mielestä, kun ovikelloa soittaessani kuulen pienen kirkkaan äänen hihkuvan ilahtuneena: "Tiina tulee!". (Oma nimeni on vähän liian vaikea pienemmän pojan lausuttavaksi)

Onni on siis näin yksinkertaista. Se tuleekin näistä pienistä, tavallisista arjen murusista. Omassa elämässäni on paljon epämääräistä ja monimutkaista. Tuntuukin kuin olisin sukeltanut eri maailmaan, jossa on perusarvoja, aitoja tunteita ja pieniä, päivittäisiä ihmeitä. 

Tänään oli yksi aivan tavallinen hetki hiekkalaatikon laidalla. Pienempi poika istui vieressäni, ja hänen silmänsä katselivat mietteliäänä lapsen mielen syvyyksiin. Hänen poskensa siinä lähelläni oli hellyttävän pyöreä ja pehmeä. Tuuli leyhäytti hänen keveitä hiuksiaan ja kullanvihreitä koivunlehtiä. Vanhempi poika touhusi hiekkalaatikolla silmät nauraen ja hänen äänensä oli niin iloinen ja kirkas. Yhtäkkiä ajattelin, että muistaisin sen hetken ikuisesti ja että muistoon tulisi aina liittymään sekä haikeutta että sulaa onnea.