Loppuelämän vai viikon kuluttua?

Jarkko puhuu usein loppuelämästä. Hän punnitsee suhdettamme sillä mitalla, että voiko hän olla kanssani koko loppuelämänsä. Itse en pysty ajattelemaan siten. Tai halua. Minulle riittää se, miten asiat ovat nyt. Sitä paitsi minua ahdistaa, kun tiedän miten raskaasti Jarkko ajattelee. Ihan kuin hän koko ajan tarkkailisi minua, arvostelisi, miettisi, että olenko minä tarpeeksi hyvä sijoitus loppuelämäksi💥.

En halua alkaa ajatella samoin, mutta olen silti kyllästynyt siihen, miten epävarma suhteemme on. Viime kesänä olimme Jarkon ystävän häissä. Tuore aviomies haki minua tanssimaan ja kysyi lattialla: "Mitä te Jarkon kanssa enää mietitte?" Minä nauroin, ettemme ikinä menisi naimisiin, ettemme ikinä pystyisi suunnittelemaan mitään kaukaisempaa kuin "viikon kuluttua".

Kuitenkin olen ollut tässä suhteessa viisi vuotta - on ja off mutta kuitenkin. Viisi vuotta sitten olin kuusitoista ja viiden vuoden kuluttua kaksikymmentäkuusi. Se pistää ajattelemaan. Aika kuluu, ja minä vain ajelehdin. Alan kaivata jotain kiinnekohtaa, jotain mikä kestäisi. Tahdon löytää elämälleni suunnan - en koko yksityiskohtaista karttaa, mutta edes suunnan.

Mitä tulee Jarkkoon ja siihen, haluanko olla hänen kanssaan toisen viisivuotiskauden tai loppuelämäni... Tiedän haluavani hänet nyt ja ehkä kokonaankin. En siedä puhelinkeskustelujamme vai pitäisikö sanoa puhelinvaikenemisiamme, en voi kestää riitojamme ja vihaan katkerasti epäluottamustamme. Mutta kun tapaamme ja vietämme aikaa yhdessä, kaikki menee suhteellisen hyvin. Jos voisimme asua samalla paikkakunnalla tai edes tavata useammin, moni asia olisi varmasti toisin, paremmin. Olisi aikaa muuhunkin kuin rakastelemiseen, olisi enemmän yhteisiä asioita.

Minun täytyy puhua hänen kanssaan, kun hän tulee.