Etkö sinä näe, että vihaan sinua

En ole pitkään aikaan kysynyt itseltäni, mitä tahdon elämälläni tehdä. En ole pitkään aikaan ajatellut. Siirryn tilanteesta toseen kuin olisin vain tarkkailija, irrallaan kaikesta. Elämäni on kuin jonkun toisen elämää. Itse olen kaukana päämääristä ja suurista tunteista. Harhailen. Olen ollut niin surullinen ja suruton, että olen jopa soitellut Jarkolle. Ja viikko sitten kävin hänen luonaan Itäisessä Kaupungissa. Vain huvikseni. Kokeillakseni. 

Älköön kukaan kysykö, mitä hänestä vielä kuvittelin saavani. En minä tiedä. Ehkä rakastan häntä. Ainakin vihaan häntä. Vai onko hän enää muukalainen? Muukalaiselta hän alkuun tuntuikin, ja varmaan minäkin hänestä. Oli vaikea olla, vaikea valita sanojaan - tuntui kuin kevätjäillä kävelemistä, kun joka askeleen alla rasahtelee. 

Ilo ja keveys puuttuivat, ja ajatukset tieltään pyyhkivä kiihko. Kun minun olisi pitänyt olla pelkkää ihoa, olin pelkkää sydäntä: vihaista, synkkää, surullista sydäntä. Enkä oikeastaan halua tuntea mitään. En uskalla. Olen niin väsynyt raskaisiin ihmissuhteisiini, että mieluummin pakenen vaikka tähän kevyeen, tarkoituksettomaan olemattomuuteen. Rakastellessamme katsoin häntä silmiin tiiviisti ja ajattelin: "Etkö sinä edes näe, että vihaan sinua? Etkö sinä tunne, etten välitä sinusta yhtään?" 

Kun Jarkko saattoi minut asemalle, olin lohduton; täynnä valumattomia kyyneleitä, sanomattomia sanoja. "Kyllähän sie tiiet, että mie rakastan siuta", sanoin vastahakoisesti, haluamatta tunnustaa sitä hänelle, itselleni, kenellekään. Itku tulvahti samalla, kouristuksena, hyökynä. Upposin hänen syliinsä ja hän vastasi: "Tiedän. En minä oo koskaan ketään muuta rakastanut kuin sua."