Ei sanota sitä seurusteluksi

Pyöräilen aamuisin kesätöihin paikallisen tehtaan toimistolle noin seitsemän kilometrin matkan. Teen vientisihteerin töitä, eli käytännössä laskutan. Työ on mukavaa ja mielenkiintoistakin. Toimisto on valoisa ja avara. Työkaverit ovat ystävällisiä. Muitakin kesätyöntekijöitä on samassa toimistossa: pian valmistuva tradenomi, joka on töissä kolmatta kesää, saksalainen vaihto-opiskelija ja lukiokaverini isosisko Kotikaupungin yliopistosta. Kesätyöntekijöistä on pidetty hyvää huolta: meillä oli yhteinen perehdytyspäivä, johon sisältyi tehdaskierros. Yhtenä iltana meidät vietiin illalla syömään, saunomaan ja pelailemaan leikkimielisiä pihapelejä. Tulin tikkakilpailussa kolmanneksi ja sain palkinnoksi Teema-mukin tehtaan logolla. 

Muuten kesä Kotikaupungissa on alkanut hiljaisesti, unisesti. Anna ei ole tullut vanhempiensa luo. Tiinakin on töissä, samoin Maria. En voi olla tuntematta haikeutta, kun muistelen viime kesää: niitä vapaita, huolettomia öitä ja pitkiä, kuumia rantapäiviä. En voi kuitenkaan palata - enkä paeta - menneisyyteen.

Olen soitellut Jarkon kanssa. En halua antaa sille jutulle mitään nimeä. Ei sanota sitä ainakaan seurusteluksi. Jarkko tuntuu olevan niin eksyksissä, niin kadoksissa itsensä kanssa. En minä oikeasti häntä vihaa, pysty vihaamaan. Keväällä hän erosi minusta sen toisen tytön takia ja oli hetken täynnä onnellisia suunnitelmia. He muuttivat yhteen ja suunnittelivat hankkivansa yhdessä koiran. Ja sitten muutamaa viikkoa myöhemmin hän olisi halunnut palata kanssani yhteen. Minä en halunnut, enkä halua nytkään. Rakastan häntä silti ja tulen varmaan aina rakastamaankin.