Näin se tapahtui.

 

Oli kirkas, valoa tulviva ilta. Sulava jää maalasi siniharmaita raitoja lumipeitteisen Saimaan pintaan. Paljaat puunoksat kurottuivat taivaalle kuin tyhjät kädet hartaaseen rukoukseen. Kävelin satamassa ja kaupungilla ystävän kanssa. Mihinkään sisälle ei voinut mennä, mutta yksin kotonakaan ei pystynyt olla. 

Näin se tapahtui. Yhtenä hetkenä kävelin puiston halki ja puhelin niitä näitä ystäväni kanssa. Seuraavana hetkenä katsoin Tuomasta silmiin. Hän seisoi kaveriporukassa puiston takana parkkipaikalla, ja hänen katseensa oli tiivis ja tiheä. 

Historiani Tuomaksen kanssa ulottuu kymmenen vuoden päähän, lähes lapsuuteen asti. Voiko neljätoistavuotiaana vielä oikeasti rakastaa? Nyt aikuisena sanoisin, ettei voi. Mutta silti muistan, että tunne oli olemassa ja todellinen; se oli ääretön kuin tähtikirkas yötaivas ja voimakas kuin rajuilma merellä. Olimme kumpikin sydäntäsärkevän ujoja, ja kolmen vuoden ajan vaihdoimme tuhansia kaipaavia katseita ja muutamia sanoja, mutta emme ensimmäistäkään kosketusta. 

Lukiovuosinanikaan en päässyt yli enkä ympäri tunteistani Tuomasta kohtaan, vaikka seurustelin Jarkon kanssa. Satunnaiset tapaamisemme kaupungilla, festareilla ja baareissa saivat minut aina pois tolaltani päiviksi. En ymmärtänyt omia tunteitani, koska niissä ei ollut logiikkaa. En oikeasti edes kunnolla tuntenut Tuomasta - miksi sitten se huimaava ja päihdyttävä polte ja vihlovankipeä kaipaus?

Kun lopulta ylioppilaskesänäni päädyimme yhteen, oli kuin unelma olisi tullut todeksi. Seurustelimme yhden kauniin, ohikiitävän kesän, ja syksyllä muutin satojen kilometrien päähän opiskelemaan. Kaikki päättyi lopulta surullisesti, ja se oli yksin minun syytäni. Jätin Tuomaksen ilman selityksiä ja palasin yhteen Jarkon kanssa. 

Edellisen kerran, kun kohtasin Tuomaan kaupungilla, hän oli yhä verisesti loukkaantunut ja marssi mielenosoituksellisesti kadun yli välttääkseen kohtaamisen kanssani. Nyt hän ei näyttänyt vihaiselta, mutta vakavalta ja mietteliäältä kylläkin. En uskaltanut tulkita tai arvailla, koska en ole koskaan osannut lukea Tuomasta. Hän on, ja on aina ollut, minulle arvoitus. 

Olen epäillyt, että ehkä vaikeat kokemukset viime vuosien aikana ovat muuttaneet minut pinnalliseksi, katkeraksi ja kylmäksi - kykenemättömäksi tuntemaan. Mutta Tuomas pystyi herättämään minussa syvän ja herkän tunteiden kirjon. Koko ilta lepatti ohi kuin perhosensiivin, ja minusta tuntui kuin olisin hengittänyt sisään lumenvalkeaa kevätvaloa ilman sijasta.  

Oli jo yö, kun Tuomas seisoi yhtäkkiä takanani ja sanoi: "Tuutsie vähän juttelemaan?"