Tunnevammainen

Minun pitäisi haudata Jarkko. En tiedä, miksi se on näin pirun vaikeaa. En edes usko rakastavanikaan häntä enää. Hän on kuitenkin kokonaan toinen ihminen kuin se hauska, jännittävä poika, johon rakastuin sateisena lokakuun yönä monta vuotta sitten. Se poika on kadonnut menneisyyteen ja on ikuisesti tavoittamattomissa. Sentään ei kukaan voi viedä pois muistojani. Jonkin aikaa me rakastimme toisiamme ilman valheita ja katkeruutta; sen kuvan haluan säilyttää. Mahdollisesti siksi, että se on totta - mahdollisesti siksi, että olisi sietämätöntä uskoa eläneensä vuosia valheessa.

Tällä hetkellä minua huolettaa oma tunnevammaisuuteni. Olen ravannut jonkin verran rafloissa ja siis jutellut monen miehen kanssa. Mutta en pysty kuin laimeasti kiinnostumaan kenestäkään, eikä sydämeni ole ollenkaan mukana. Ehkä en ole vielä valmis tapaamaan ketään uutta. Olen kuin pysähdyksissä. Kertailen jatkuvasti mielessäni kahden kuukauden takaisia tapahtumia ja käyn koko ajan kuvitteellista dialogia Jarkon kanssa. Voin tunnustaa, että selvästi kieltäydyn ajattelemasta Jarkkoa elävänä olentona, ihmisenä, miehenä. Hän on minulle kimppu tekojaan, abstraktio. Se on helpompaa. Kun hän silloin pari viikkoa sitten soitti, jouduin pariksi päiväksi viiltävän riivauksen valtaan. Kivun, kaipauksen, kiihtymyksen. Mutta se meni ohi, ja ihminen muuttui jälleen abstraktioksi. Niin on lopulta paras.