Juttelimme viikonloppusuunnitelmista treenien jälkeen. Kerroin olevani perjantaina yövuorossa ja heitin: "Tulkaa moikkaamaan viideltä aamulla, se on yön väsyttävin hetki." Viideltä työkaverini huikkasi: "Siellä on joku kävelijä." Menin katsomaan, ja se oli hän, Eero. Hän käveli lähemmäs pitkänä ja hurmaavana, viluisena ja hymyillen, lunta tummassa tukassaan. Oli y ön hiljaisin, pysähtynein tunti; k aikki tuntui vähän epätodelliselta, ihmeelliseltä. Olin häkeltyneen ujo ja excited enkä voinut lakata hymyilemästä. Juttelimme puolisen tuntia tai en tiedä - sata vuotta - aika oli menettänyt merkityksensä hassussa päässäni. Käteni tärisivät, kun tarjosin hänelle kahvia. Olin tullut töihin pyörällä, joka oli yön aikana hautautunut ensilumen alle. Eero lupasi kohteliaasti ottaa sekä pyörän että minut kyytiin ja ajoi minut kotiin kuudelta. En tiedä, mitä olisin sanonut, mitä olisin uskaltanut sanoa. Veli oli kotona ja nukkui, joten en oikein voinut kutsua sisäänkään. L...
Kommentit
Lähetä kommentti