Ihannointia ja juhlatunnelmaa

Yläkoululaisina ihailimme lukiolaisia yli kaiken. Parhaiten muistan abiturientit omalta kasiluokaltani: suorastaan fanitin yhtä tyrmäävän kaunista, pitkää ja ultratyylikästä vaihto-oppilastyttöä. Jopa hänen nimensä tavuissakin (An-to-nel-la) oli mielestäni hohdokas, pehmeä ja lämmin poljento. Yhden pariskunnan teatraalisen romanssin vaiheita seurasimme välitunneilla nälkäisin silmin koko pitkän talven. Vanhojentanssit ja penkkarit olivat kouluvuoden kohokohtia: oli kiinnostavaa nähdä, kuka olisi kenenkin tanssipari ja minkälaisissa asuissa ihannoimani henkilöt loistaisivat. Kaukorakastuimme frakkipukuisiin poikiin ja keskustelimme päiviä tyttöjen mekoista ja kampauksista. Ja penkkaripäivinä juoksimme vilkuttaen rekkojen perässä ja juhlahumuiseen riemuun sekoittui ikävää: nyt he jättävät koulun ja lähtevät eteen päin. 

Kun on oma vuoro, nämä rituaaliset juhlapäivät eivät olekaan ihan samanlaisia kuin on aina kuvitellut. Ne eivät ole ihmeellisen taianomaisia, vaan niistä tuleekin osa tavallista elämää. Kengät hiertävät, välillä väsyttää, lavalla tulee kylmä. Ja kuitenkin tajuaa, että kaikki on kohdallaan - juuri tällaista se on ja olla pitää.

Ihanat penkkarit, ihanat lukiokaverini.... Aamupäivällä lauloimme abilauluja koko koululle. Olimme tehneet käytäville vesiväreillä maalauksia opettajista, ja ilokseni huomasin että yksi ja toinenkin opettaja haki mukaansa maalamiani kuvia päivän päätteksi. Ala- ja yläkoululaiset piirittivät meitä aamusta iltaan karkinkiilto silmissä. Jarkko tuli Veljen kanssa kadunvarteen katsomaan penkkariajelua, ja huiskutin heille innoissani ja tähtäsin heitä karkkisateella.

Illalla vaihdoimme penkkariasut bilehileisiin ja tanssimme aamuun asti Gemmissä. Jarkko oli mukana ja käyttäytyi koko illan kuin paras poikaystävä ikinä.

Tänään... väsynyt ja onnellinen!