Ei ehkä oikeasti kokonaan onnellinen

Olen alkanut nähdä aamuöisin unia, joissa riitelemme julmasti. Ne ovat selkeitä ja todenmakuisia unia, raakoja ja karvaita unia - ne jomottavat koko päivän ajatusteni taustalla. Viime yönä uneksin, että Jarkko istui parveni alapuolella ja tekstasi sen pohjan täyteen kirosanoja. Juuri nyt hän näyttää siltä, kuin todella himoitsisi ottaa mustan tussin käteensä, kääntyä ja kirjoittaa kattoon "PASKA VITTU SAATANA", kirjoittaa yhä uudelleen, yhä suuremmilla, räikeimmillä kirjaimilla.

En tiedä, olenko menettänyt kyvyn keskustella hänen kanssaan, vai enkö ikinä ole siihen pystynytkään. Ajatuksemme ja tulkintamme saattavat ristetä toisiaan, kunnes liukuvat jälleen omille teilleen. Jarkossa on aina ollut sellaista hyvää, turvallista tavallisuutta, minkä vuoksi hänen kanssaan on ollut hyvin helppo olla. Hän solahtaa luonnollisesti osaksi perheeni elämää ja tulee vanhempieni kanssa toimeen paremmin kuin minä itse - itseasiassa hän tulee heidän kanssaan paremmin toimeen kuin minun kanssani. Välillä turhaudun eroavaisuuksiimme. Haluaisin keskustella kirjoista ja elämästä, ja häntä kiinnostaa enemmän hiihtokisat tai Putous. Hän haluaa konservatiivisia asioita elämässä: viran, koiran ja omakotitalon. Minä taas haluaisin jättää kaiken tämän kuolettavan keskiluokkaisuuden taakse. Unelmoin boheemista opiskelijaelämästä suuressa kaupungissa, runoudesta, punaviinistä pahvimukissa...  Joskus arvot ja maailmankatsomus vielä painavat vaa'assa enemmän kuin rakkaus ja seksi. Ei vielä, mutta varmaan joskus. Se tuntuu samalla helpottavalta ja vaikelta. Helpottavalta, koska kuitenkin rakastan häntä enkä osaa ajatella elämää ilman häntä. Ja vaikealta, koska minun on pakko tunnustaa, etten ole ehkä oikeasti kokonaan onnellinen.