Minä en ole hävinnyt.

Siitä on nyt viikko. Ensimmäinen yö, ensimmäinen aamu - ne olivat vaikeimpia. En pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin kipuun: fyysiseen kipuun vatsassa ja rinnassa. Ja henkiseen tuskaan, joka peitti alleen jokaisen muun tunteen. 

Olin niin välinpitämätön, etten edes jaksanut kävellä eteisestä huoneeseeni. Sillä ei tuntunut olevan merkitystä, ei mitään merkitystä. Sitten tulivat hysteria ja itsekontrollin menetys. Kun Maria soitti, purskahdin loputtomaan itkuun: "Voi Maria, jumalauta... se jätti miut." Kyyhötin lattialla ja itkin ääneen rumaa, märkää itkua tuskin kuullen hänen lohduttavia sanojaan. Äidin soittaessa sama toistui. Minun piti itse soittaa suomen lehtorille ja perua puhe, joka olisi pitänyt pitää sinä päivänä. Yritin hirveästi olla asiallinen, mutta kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja ääneni alkoi vapista. 

Muutamaan päivään en ollut minkäänlaisessa tasapainossa. Saatoin alkaa hiljaa itkeä milloin ja missä tahansa, kaupungilla, luennolla, linja-autossa. Istuin tuntikausia kotona maalaamassa vesiväreillä kuvia, jotka kumpusivat kipeästä alitajunnastani. 

Mutta ei sitä epätoivoa kauan jaksa, ellei siihen halua kuolla. Ensin en ollut varma, halusinko. Mutta minun elämäni ei ole ohi! Minä en ole hävinnyt. Jarkko on hävinnyt. Hän menetti ihmisen, joka rakasti häntä koko sielustaan. Mitä minä menetin? En ollut onnellinen. Elin pitkään pelko sydäntä nakertaen, ilman turvallisuudentunnetta, ilman tasa-arvoista rakkautta. 

Olen yksin ja jätetty. Mutta ainakaan minun ei tarvitse enää pelätä yksinäisyyttä ja jätetyksi tulemista.