Pettääkö hän?
"Ei sulla kyllä mun kuvaa missään ole", sanoi Jarkko. Kirjahyllyssäni on kuvat vanhemmistani, Veljestä ja kaksi Kissistä. Kohautin olkapäitäni ja kehystin yhden valokuvan hänestä. Kuvassa hän istuu kirkon portailla yhtenä viime syksyn huimaavan kylmänkirkkaana päivinä, katsoo kameraan silmät hieman sirrillään ja hymyilee. Totuus on, että en ole halunnut hänen kuvaansa esille. Yhdessäolomme on ollut niin väliaikaisen tuntuista, niin ilmassa.
Tänään käänsin kuvan alassuin, pois silmistäni. Soitin hänelle Kotikaupungista viisi päivää sitten enkä ole kuullut hänestä mitään sen jälkeen. Ei puhelinsoittoa, ei meiliä, ei snäppiä. Hän ei edes vastaa viestiin, jossa pyysin häntä soittamaan.
Jarkko pettää minua. Ei, ei petä. Ei mitään niin proosallista. Hän on tavannut jonkun naisen, jonkun fiksun, sanavalmiin ja itsevarman opiskelijan. Hän on ihastunut, rakastumaisillaan. Hän uneksii ja haluaa. Hän kuvittelee, että se tyttö on aivan erilainen kuin kaikki muut. Erilainen kuin minä kuitenkin. Sen tytön kanssa kaikki olisi niin helppoa, silkkaa ruusuillatanssia.
Soitan hänelle huomenna, ja ehkä hän vastaa. Olen niin hermostunut, että ääneni on ohut ja pinkeä, kuin särkymäsillään olevaa lasia. Yritän esittää, ettei mitään ole vialla. Jarkko on äänetön ja vastailee: "Joo... niin...mmm..." Kysyn, onko jotain vialla. Ja hän ei ehkä välttämättä ehdota eroa vielä. Ehkä vasta ylihuomenna tai ensi viikolla. Se riippuu kai siitä, miten pitkälle asiat ovat edenneet sen ihanan tytön kanssa.
Kuvittelenko kaiken? Mutta mitä muuta tämä voisi olla?
Minua väsyttää elämä niin kovasti. En edes muista, milloin viimeksi olin onnellinen. Vai oliko se viikko sitten, kun hän oli luonani ja kaikki oli muka niin hyvin? Luulin ja uskoin, että kaikki oli hyvin, että hän välittää minusta - taas kerran.
Joskus minä vain haluaisin, että joku oikeasti välittäisi minusta. Ja joskus haluaisin vain hiipua hiljaa pois kuin kalpea sateenkaari taivaalta.
Kommentit
Lähetä kommentti