Itsekeskeinen

Jarkko sanoi eilen, että minä harvoin katson itseäni. Olen miettinyt tätä. Olen aina pitänyt päiväkirjaa ja nyt tätä blogia. Pyörittelen asioita mielessäni, kertaan ja analysoin elämääni ja olen uskonut tuntevani itseni ja ajatukseni. Mutta tarkoittaako introverttiuteni silti aitoa itsetuntemusta? Olenko pikemminkin vain itsekeskeinen?

Olin väärässä riidassamme. Minulla on kyky tuntea vahvasti, mitä en toisaalta halua vähätellä. Mutta joskus, niin kuin nyt, pieni terveen järjen ja suhteellisuudentajun interventio olisi ollut paikallaan. Jarkko sanoi, ettei rakasta minua tarpeeksi voidakseen ajatella menevänsä naimisiin kanssani. Hän tarkoitti yksinkertaisesti, että olemme vielä nuoria, olemme molemmat ensimmäisessä ihmissuhteessamme - emme tiedä, mihin elämä meitä on viemässä. Mutta kuulin ja ymmärsin vain sen "tarpeeksi" ja sain valtavan tunnereaktion. Antauduin täysin rinnoin pahalle ololleni, jäin siihen vellomaan ja annoin itseni vajota aina syvemmälle. Lopulta päädyin lopputulokseen, että minua ei voi rakastaa ja olin valmis eroamaan Jarkosta. 

On vaikea tunnustaa itselleen olevansa väärässä. On vaikea ymmärtää, että tuntemani kipu - vaikka kuinka repivä se ikinä olikin - ei ollut hyvä syy loukata Jarkkoa. On vaikea kuvitella, miten Jarkko nyt näkee minut ja miten tämä muuttaa suhdettamme. Pääsemmekö yli ja annammeko anteeksi toinen toisillemme?