Hirvittäviä virheitä, raastavia keskusteluja

Jarkko tuli käymään iloisena ja normaalina, hymyili ja otti minua käsistä. Minun sisälläni raadeltu sydän, tuskan muisto ja pyörittelemäni ajatukset valheista ja teeskentelystä. Katsoin kipeästi, kuinka ilo sammui hänen silmistään ja kuinka pelko, hämmennys ja loukkaantuminen tulivat tilalle. Hän kysyi, mikä minun oli. Aloin puhua ja tunsin kuinka sanani putoilivat suustani kylminä kuin lumisade: puhuin eroamisesta ja lopettamisesta, syytin häntä rakkaudettomudesta. Se jatkui ja jatkui. Lopulta tuntui, etten tiedä, mitä puhuin, silti vain puhuin.

Jarkko keskeytti minut: "Siis - minäkö en oo rakastanu sinua kuin pätkittäin? Ja sinä oot marttyyrillisesti rakastanu minua puoltoista vuotta?" Toistin hänen sanansa niin ilkeästi kuin osasin: "Mie EN oo rakastanu siuta marttyyrillisesti puoltatoista vuotta!" Jarkon silmissä häilähti, ja hän käänsi äkkiä katseensa sivuun. "Mitä sinä sit oot tehny?"

"Sitä mie täs oon ihmetellyt", tiuskaisin ja samalla, kun sanoin ne sanat, tiesin jo että olin tehnyt hirvittävän virheen. Olin itkenyt ja rypenyt itsesäälissä turhaan. Ja nyt olin loukannut ja satuttanut häntä, jota rakastan niin paljon.

"No anteeksi, että oon hukannu puoltoista vuotta siun elämästä", Jarkko sanoi ja syöksyi ylös lattialta, jossa olimme istuneet. Hän oli selin minuun, nojasi päätään käsivarteensa, käsivarttaan parvisänkyyni. Huudahdin säikähtäen: "Mie en tarkoittanut sitä. Sie tiiet, ettei se oo totta." Jarkko seisoi yhä selin minuun. Huutoni kuoli huulilleni. Seurasi kamala hiljaisuus, jonka keskellä kuului vaimea tip-tip - hänen kyyneleensä putoilivat lattialle.

Tunsin olevani murhaaja, itsekäs, yksinäinen noita. Tunsin häpeää. Hätää. Halasin häntä takaapäin, kiersin käteni hänen vyötäisilleen, ja seisoimme niin pitkään. Ikuisuuden päästä hän irrotti käteni ja istui tuolille. Minä istuin polvilleni hänen eteensä. Jarkko katsoi minusta pois, sisälleen ehkä. "Jos tää tuottaa sinulle niin paljon kärsimystä, niin kyl me voiaan lopettaa." Käänsin hänen leukaansa voidakseni katsoa häntä silmiin. Hänen poskeaan pitkin valui kyynel. Hirveä kivun aalto mykisti minut hetkeksi. "Mie rakastan siuta niin paljon. Se tuottaa miulle kärsimystä", sanoin hiljaa. "Miten sinä voit rakastaa minua, jos uskot etten minä rakasta sinua?" hän kysyi. Istuin alemmas ja taivutin niskaani, niin että katsoin häntä hyvin alhaalta. "Oonks mie tässä väärässä?" Hän oli hiljaa ja katsoi minua ja sanoi sitten: "Kyllä oot." "Sitten anna anteeksi." "Niina, sie oot aika hyvä järkyttämään ihmisiä." Painoin pääni: "Mie oon aika hyvä järkyttymäänkin. Jos siuta yhtään lohduttaa, ni miusta on pari päivää tuntunu tosi kamalalta. Ja mie syytin itteeni."

Hän katsoi minua ja näki suoraan epävarmaan, pelokkaaseen sisimpääni. "Älä koskaan syytä itteäs, jos joku ei rakasta siuta", hän sanoi. Kuiskasin: "Ei sitä voi olla ajattelematta, että on jotenkii kokonaan pielessä."

Olimme hetken hiljaa. "Tiietsie", hän sanoi, "mulla ois ollu oikeus lähtee täältä äsken. Mun ei olis tarvinnu kuunnella semmosta. Mut en pystynyt. En oo koskaan pystynyt lähtemään. Mä pelkään, et mä menetän sut."

Hän nousi pystyyn, nappasi minut syliinsä ja kantoi minut keittiöön ja antoi kahvipannun käteeni. "Ens kerralla jos tääl on näin vaikeeta saada kahvia, ni on vissii lähdettävä kahvilaan."

Voi Jeesus Kristus, voi jumalat ja jumalattaret, taivaan tähdet ja galaksit, maan vuoret, meret ja metsät - kuinka minä rakastan sinua Jarkko, Kaveri, Beibi, Kulta!