I'm A-OK!

-
IMG_2182.jpg

Sama nuori lääkäri, joka poisti liimasiteeni, otti minut vastaan ja tutki jalkaani. Olin ehtinyt vatvoa asiaa pari päivää ja valmistautua pahimpaan: että saisin viettää koko kesän kipsissä tai että en koskaan pystyisi juoksemaan.

Mutta ihana lääkärini kuunteli vakavana, mitä osasin kertoa fysioterapeuttini diagnoosista (että nilkkani on murtunut tai rusto on vahingoittunut). Hän tutki jalkaani ja sanoi jotenkin, että "hyvin se on kirjansa lukenut, mutta tämä jalka on kyllä ihan kunnossa."  Kun olin vielä vähän epäileväinen (lue: kyynelten partaalla), hän otatutti röntgenkuvan My left footista. Sitten hän osoitti minulle kuvasta, että nilkkani on terve ja pohjeluu paranee hyvää vauhtia. Huojennuksen tunne oli niin ylitsevuotava, että lähestulkoon teki mieli halata lääkäriä pelkästä kiitollisuudesta. Taas minua itketti, mutta tällä kertaa puhtaasta onnesta. Olen kunnossa!

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eroottinen päiväuni

-
Kuva
Heräsin juuri uskomattoman tiiviistä päiväunesta. Unessa opiskelin rekkakuskiksi. Meillä oli liukkaalla ajamisen tunti menossa. Seisoimme jään laidalla luistimet jalassa, ja Timppa demonstroi ajamista. Hän kaahasi pelottavaa vauhtia. Mutkassa rekka joutui vesiliirtoon ja alkoi kieppua ympäri, ympäri lähestyen sulaa kohtaa, jossa jää saattoi pettää. Me oppilaat huusimme ja peitimme silmämme, samalla tietäen että Timppa oli niin taitava, ettei mitään tapahtuisi. Yhtäkkiä rekka vain katosi ja Timppa luisteli pitkin jäätä tehden salchoweita ja axeleita. Sitten hän otti minua kädestä, lennätti minua pitkin jäätä ja laskeuduimme vaakaan, jossa liuimme uljaasti ja tyynesti. Sitten jää katosi. Seisoimme vastakkain hämärässä huoneessa. Timppa veti minut ihan lähelle, hautasi molemmat kätensä syvälle tukkaani ja suuteli hitaasti minua huulille. Kiersin jalkani hänen ympärilleen, ja hän nosti minut pöydälle. Kätemme vaelsivat toistemme kehoilla ja suutelimme. Sitten Timpan piti ehdotto
Read more »

Kun paras ystävä ghostaa

-
Kuva
Paras ystäväni Anna kirjoitti minulle viimeksi helmikuussa ja silloinkin vain menevänsä käymään Kotikaupunkiin. Olin itse juuri silloin kotona Veljen vanhojentansseissa, enkä lukenut hänen meiliään ennen kuin palattuani. Anna tiesi kyllä minun olinpaikkani. Ihmettelin, miksei hän voinut soittaa, kun kerran olimme samassa kaupungissa.  Sen jälkeen olen kirjoittanut pari kertaa. Lähetin jopa viestin, jossa kerroin olevani huolissani, kun hänestä ei kuulu mitään. Sitten viime viikolla Kotikaupungissa törmäsin Annan äitiin ja vaihdoimme pari sanaa turvavälin päästä. Hän jutteli Annan ja tämän poikaystävän uudesta asunnosta olettaen, että minä olisin ollut kartalla. Anna on siis muuttanut keväällä yhteen poikaystävänsä kanssa. En kehdannut sanoa, etten edes ollut tiennyt.   En tiedä. Ehkä onnellisuus vaikuttaa häneen näin: hän unohtaa entiset ystävänsä tai ei vain onneltaan ehdi ajatella heitä.  Minusta tuntuu pahemmalta kuin kaikki Jarkon pettämiset yhteensä. Koska kyse on
Read more »

Kuinka paljon silloin rakastit minua, kun petit?

-
Kuva
Olen ollut lähestulkoon rakastunut muistoihini Jarkosta. Soittelemme nykyisin aika usein ja kepeä, eroottinen flirttailumme on varsin viihdyttävää hauskanpitoa. Puhumme paljon seksistä, mutta toisaalta kaikki muu, mistä voisimme puhua olisikin hirveää ja kipeää.  Pyörittelen nostalgisena varhaisen nuoruuden muistoja päässäni tietäen hyvin, ettei menneeseen ole paluuta. Ja viimeisten vuosien pettämisen, eron ja yhteenpaluun sairaaseen kierteeseen en todella halua palata.  Minun on ollut kuitenkin pakko kysellä itseltäni, että entä jos. Mitä se edellyttäisi? Olisi pakko repiä auki kaikki jo arpeutuneet haavat, olisi pakko tehdä töitä aivan tosissaan, pakko muuttaa itsensä ja koko tapa olla yhdessä. En tiedä, onko se ylipäätään mahdollista? Yhtenä myöhäisen yön keskustelun aikana Jarkko selitti, kuinka riidellessämmekin hän ajatteli, miten upea nainen minä olin ja miten paljon hän minua rakasti. Ja minä kysyin: "Kuinka paljon sie silloin rakastit miuta, kun petit miuta?" Siinä s
Read more »

Kiitos ja näkemiin

-
Kuva
  Lopetan Mansikkapelloilla ikuisesti -blogini kirjoittamisen.  Aloitin kirjoittamisen vuonna 2014, yli seitsemän vuotta sitten Vuodatus-alustalla. Ensimmäinen postaukseni kertoi ysiluokan päättäjäisistä, ja sitä seurasi monta matkapäiväkirjan sivua ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltani Rodokselle. En kirjoittanut oikein mitään saaresta, vaan riemullisesta lepatuksestani lapsuuden ja naiseuden välillä. Olin ihastunut samassa hotellissa asuvaan aikuiseen mieheen ja kirjoitin tarkasti ylös kaikki vaihtamamme katseet. Kyläjuhlissa kreikkalaispoika talutti minut kulman taakse, avasi paitani napit ja työnsi kielensä suuhuni. Hänen kaverinsa seurasivat tapahtumia jostain piilosta, ja sitten isäni ryntäsi paikalle vihaisena.  Kirjoitin blogissa paljon ensirakkaudestani. Miten rakastuin vain kuudentoista ikäisenä? Näin: Vakavissani, vereslihalla, ilman sarkasmia ja kompromisseja, täysin mustavalkoisesti, hieman huumorintajuttomasti, yltiöromanttisesti, rajattomasti - kaikki oli ääretöntä, ikuista,
Read more »

Kriisin jälkeen

-
Kuva
En ole koskaan voinut näin huonosti. Isä tosin on kohtalaisessa kunnossa. Ei henkisesti, mutta ainakaan hän ei juo. Itseeni on iskenyt masennus, pelko ja suru vasta nyt, kun pahin helvetti on ohi. Kaksi viikkoa sitten, kun kaikki oli pahimmillaan, tunsin aika vähän. En uskaltanut alkaa tuntea. Oli kuin olisin ollut irrallaan ruumiistani, katsellut itseäni katonrajasta: "tuossa se ihminen kävelee ja puhuu, sille tapahtuu kauheita asioita, mutta onneksi minä olen turvassa, tuskan ja ajatusten tavoittamattomissa".  Heti kun isä tuli vähän parempaan kuntoon, sairastuin kuumeeseen. Kehoni purki pahan olon ja pelon, kun mieleni oli liian lukossa sitä tekemään.  Nyt olen nääntynyt, ja kaikki tuntuu olevan vähän liikaa. Veli lähti armeijaan, ja minulla on häntä ikävä. Minun ei pitäisi olla yksinäni, koska yksin minun on satumaisen helppoa vähät välittää. Tänäänkin olin sopinut, että tapaan Tuomaan, mutta minä minä sen sijaan tein. Vedin verhot eteen ja suljin puhelimeni. Tiedän menet
Read more »

Muuri välillämme

-
Kuva
REM: Losing my religion Jarkko pystyy murskaamaan minut pieniksi, vapiseviksi sirpaleiksi. Minulla oli tänään hyvä päivä, huoleton päivä. Kävin jouluostoksilla, värjäsin tukkani. Sitten hän yhtäkkiä soitti ja oli purevan ilkeä ja ivallinen.  Hän kertoi, paljonko rahaa on käyttänyt minun joululahjaani ja ilmoitti melko suoraan, että minun tulisi käyttää ainakin saman verran. Aika kylmästi sanottu seurustelukumppanilta vai? Koko puhelun ajan hän  murahteli sieltä satojen kilometrien päästä tylyjä, yksitavuisia sanoja ja pilkallisia ivalauseita.  Puhelun jälkeen vain istuin hetken paikallani, olin kuohuksissani ja kuuntelin itseäni. Yritin saada hengitykseni tasoittumaan, käsieni tärinän loppumaan ja hätääntyneet ajatukseni rauhoittumaan. Hän ei ole patologinen roisto. Ei ole. Hän voi pahoin. Tämä käytös on oire jostain suuresta sisäisestä hädästä. Itse t unnen pelkoa, avuttomuutta ja paniikkia huomatessani, ettei minulla ole ty
Read more »

Siedätyshoitoa häpeään

-
Kuva
Isä on vuosia hoitanut Mummon asiat, laskujen maksamiset ja niin edelleen. Nyt hän ei kykene siihen.  Jouduin selittämään nöyryyttävän tarinan moneen kertaan. Sairaalan sosiaalityöntekijälle. Ensin pankkivirkailijalle ja sitten pankin esimiestason henkilölle. Isän Pohjois-Suomessa asuvalle sisarelle. Ensimmäinen kerta puhua asiasta vieraalle ihmiselle melkein pyörrytti minua. Mutta vastaanotto oli koko ajan asiallista. Sain siedätyshoitoa häpeäntunteeseeni, jossa ei ole oikeastaan edes järkeä. Kun kuitenkin itse  yritän toimia oikein.  Lopulta minusta sitten tuli Mummon edunvalvoja.  Mummo itse on sairaalassa, eikä siunaukseksi ja onneksi ymmärrä näistä tapahtumista ja ainoan poikansa käytöksestä mitään. Käyn istumassa hänen luonaan pari kertaa viikossa. Usein hän luulee minun olevan tyttärensä. Se sopii minulle hyvin. Olen mielelläni kuka tahansa, jonka tapaaminen vain Mummon tekee onnelliseksi. Hän ei ehkä tunnista juuri minua, mutta hän tuntee sydämessään minun olevan läheinen, ihmi
Read more »

Tuskinpa soitan takaisin.

-
Kuva
  Tuomas soitti aamulla kuuden aikaan, yövuoronsa jälkeen. Rakas Tuomas-parkani. Hän oli hätäpäissään ja kyseli kyselemistään. En pystynyt suunnattomalta ahdistukseltani antamaan hänelle kunnon vastauksia. "Kun mie en jaksais nyt alkaa puhua. Soitan siulle ehkä joskus ens viikolla", lupasin niin epämääräisesti kuin mahdollista.  Tuskinpa soitan. En halua sydämeni havahtuvan armeliaasta puudutuksestaan. Näin on hyvä.  En tiedä, mitä tehdä. Jos nyt valitsen sen tien, että vältän tärkeitä ihmissuhteita, koska ne saattavat satuttaa - se olisi kyynikon valinta, joka ei johda onneen. Mutta minulla ei ole voimia.  En uskalla ajatella pidemmälle kuin tämä päivä enkä voi luvata mitään kauaskantoista, koska tunteeni ja mielialani vaihtelevat koko ajan. Tarvitsen aikaa olla yksin, rauhassa, turvassa.  Miten voisin selittää tämän Tuomaalle? En itsekään ymmärrä itseäni. Tai ymmärrän. Mutta osaan kuvitella, millaiselta hölynpölyltä nämä abstraktioni kuulostavat.  Hyvä Jumala - kaikkein vä
Read more »