Äänettömiä sanoja

Minulla oli uskomaton hiihtoloma Jarkon kanssa maalla Jarkon ukin luona. Kävelimme jään yli saareen talviselle nuotiolle ja vietimme taas hauskan illan Jennan ja Aleksin kanssa. Pitkiä, intohimoisia, unettomia öitä ukin puutalon vinokattoisessa vinttihuoneessa.

Tämä paluu arkeen ja kodin ongelmiin ahdistaa. Kyllä minä rakastan vanhempiani, mutta joskus mietin, huomaavatko he edes olemassaoloani omilta draamoiltaan. Perhe-elämän keskipisteessä on äidin mieliala, isän alkoholi ja heidän parisuhteensa. Harvoin, tuskin koskaan minä tai veli: me olemme täällä pelkkiä sivuosanäyttelijöitä. En tarkoita, että olisimme lastensuojelun tarpeessa - juu, ei: meillähän on ruokaa, vaatteet, siisti koti, koko setti. Mutta vanhemmillamme ei vain ole voimia enää kiinnostua meistä henkisellä tasolla. En ole aina edes kotonani omassa kodissani. Minun ei sovi nauraa täällä ääneen, juosta, laulaa, tanssia, suuttua - ylipäätään ilmaista tunnetta. Tämä on äänetön talo, jossa riidelläänkin aina samoilla sanoilla.

Olen kasvanut äänettömäksi. Varovaiseksi. Varautuneeksi. Sisälläni on lukemattomia sanoja, tunteita ja ajatuksia, jotka haluan oppia ilmaisemaan. Minun on vaikea uskaltaa puhua varsinkaan kielteisistä tunteistani, edes Jarkolle tai Annalle. Saati sitten tästä tilanteesta kodissani. Tiedän, ettei ole oma vikani, että olen syntynyt tähän perheeseen. Mutta on vaikeaa taistella häpeää ja arvottomuuden tunnetta vastaan.

Mutta minä pääsen vielä pois - pois tästä talosta, tästä nukkuvasta, vanhasta kaupungista. Lopulta vielä pääsen omaan elämääni.