Toivoa ja muisteluita

 

Viime viikolla tyhjensimme Mummon asuntoa, koska lääkärit totesivat, ettei hän ole kunnossa asumaan kotona. Tuntui raskaalta koota pahvilaatikoihin toisen koko elämä. Nyt Mummon tavarat on siroteltu kotiin ja omaan varastooni. Hänen mielikuvitukselliset vaatteensa, krumeluuriset hörhelöt, hatut, turkit ja kävelypuvut makaavat pakattuina kanakopissani. 

Mummolla oli tapana pukeutua komeasti sävy sävyyn. Hän käytti hattuja ja näyttäviä pukukoruja ja usein korkokenkiä. Hän laittoi aina huulipunaa vaikka ainoastaan ruokakauppaan mennessään. Hänellä oli pehmeät, taipuisat hiukset, jotka asettuivat kauniille laineille. Muistoissani hän kävelee uljasryhtisenä, vilkas hymy huulillaan ja pilke silmissään. 

Muistoissani hän letittää nauhoja minun ja Annan hiuksiin ennen kouluunlähtöä. Nopeat kädet tanssittavat piirakkapulikkaa, jauhot pöllyävät. Yhdessä käperrymme päiväunille valkoisen pitsipeiton päälle, violetin villashaalin alle. "Mummo, kerro siitä, kun sie olit lapsi," minä pyydän ja Mummo kertoo kolttosistaan sisarustensa kanssa, lehmistä, hiihtokilpailuista ja tansseista, kunnes ajelehdin onnellisiin uniin.   

Tänään Mummo on sairaalassa, eikä aina jaksa elää nykyhetkessä. Minä saatan olla tätini, Ukki on vielä elossa ja Veljen kuva yöpöydällä esittää Mummon omaa veljeä. Joskus Mummon taivaansiniset silmät ovat kuitenkin kirkkaat, kujeelliset ja elämäniloiset ja hän kuiskaa luottamuksellisesti: "No, onks siul sussuu? Oot sie käynt tansseis?" 

En ole vielä luopunut Mummosta. Enkä toivosta.