Viime viikolla kävimme Anun kanssa melkein joka päivä kaupungilla. Ei meillä paljon tekemistä ollut. Katselimme poikia. Olemme pitkästyneitä, Anu ja minä. Meidän välillämme on liikaa sanomattomia sanoja. Ennen kerroimme toisillemme kaiken - tai ei edes tarvinnut kertoa, meillä oli niin yhteinen elämä että meillä oli yhteiset ajatuksetkin. Yritämme löytää sitä entistä ystävyyttämme, etsimme sitä jokaisena tylsänä, puhumattomana minuuttina.
Minä en ole kertonut Anulle, miten vaikeaa meidän perhe-elämä nykyisin on, miten iskä juo. Anu ei ole kertonut minulle Jarmosta. Minä en ole kertonut Rhodoksesta, enkä mitä kaikkea minulle siellä tapahtui. Eikä kumpikaan ole sanonut sanaakaan siitä Anun kirjoitelmasta.
Tuntuu, että kohta RÄJÄHTÄÄ. On pakko. Tämä kesä on aivan erityinen kesä. Tästä kesästä tulee aivan erityinen kesä. Olen päättänyt sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti