Lomalla suruista ja uusia ihastuksia

Olen lomalla suruistani - olen Rhodoksella! Tulimme eilen Helsinkiin, ja olimme Tupulla yötä. Olen nukkunut vain neljä tuntia, koska meillä oli aamulento. Lentokentällä yritin esittää maailmannaista parhaani mukaan - vaikka olin siellä ensimmäistä kertaa. Luin englanninkielistä kirjaa, ja yritin näyttää siltä kuin en kuuluisi perheeseeni. Olin kiusaantunut, koska pikkuveli osoitteli sormellaan, iskä oli niin juntti ja äitistä muuten vaan. 

Huvittelin seuraamalla silmäkulmastani erästä nuorta miestä, joka istuskeli huolettoman kuninkaallisesti hyvin istuvassa, vaaleassa puvussa ja mustassa paidassa. Olin vakuuttunut, että hän esiintyi ja teeskenteli tasan yhtä laskelmoidusti kuin minä itsekin. Mutta paljon tyylipuhtaammin. En ole ihan varma, milloin hän keksi minut. Häneen tyyliinsä kuului vastata katseeseen - sen arvasin jo etukäteen - tyynesti. Seuraavan kerran, kun vilkaisin häntä, hän katsoi minua, todella katsoi. Hänen silmänsä eivät hymyilleet, eivätkä olleet vakavat. Minä olin se joka ensin hämmentyi. 

Koko pitkällä lentomatkalla en nähnyt miestä, paitsi kerran kun kävin vessassa. Minulla oli kiusallinen tunne, että vaatteeni olivat rypyssä, olin hikinen ja olin pessyt hampaani kello neljä aamuyöllä. Hänen Täydellisyytensä oli puolestaan täysin raikas ja elegantti. Jokainen öljytty kihara oli paikoillaan, huivi oli kadonnut ja yksi paidannappi oli auki. Perillä  lentokenttäbussijonossa hän katosi väentungokseen, ja olin vähäsen harmissani. Olin jo ehtinyt jotenkin ihastua...

Saavuimme hotelliin ja jonotimme avaimia. Vaihdoimme vaatteet ja lähdimme katselemaan lähiympäristöä. Oli ihanaa. Kaikki ovat hirveän ystävällisiä, ja melkein kaikki osaavat suomea. Kun kävimme syömässä, paikan omistaja halasi minua kun lähdimme ja sanoi: "Sinä suloinen, pieni tyttö..." Meri on ihmeellinen - en ole koskaan ennen nähnyt merta. Se on kaikkea, mitä ikinä kuvittelin ja enemmän. Se on niin kirkas ja sinivihreä - maailman kaunein väri. 

Mutta et ikinä arvaa - kun tulimme takaisin hotelliin: kuka tulikaan vastaan portaissa ellei itse Hänen Täydellisyytensä! Hän oli jälleen äärettömän tyylikäs mustassa t-paidassa ja neonvihreissä sortseissa, hän katsoi minua silmiin ja hymyili minulle sellaista valloittavaa, ilkikurista, aivan oksat pois tasoista hymyä. 

Minulla olisi vielä vaikka kuinka paljon kirjoittamista, mutta olen varmaan kirjoittanut jo tunnin. Hyvää yötä!