Häpeämätön

Vietin biletysviikonlopun kuumassa Savonlinnassa Tiinan entisen kämppiksen A:n luona. Häpeämätöntä, mutta jumalattoman hauskaa. Lauantaina paikallisessa yökerhossa valitsin kylmäverisesti paikan mielenkiintoisimman näköisen pojan, iskin hänet ja juhlin hänen ja seurueensa kanssa koko illan. Sunnuntai oli vielä syntisempi. A:lla oli töitä aamulla, joten hän ei tullut mukaan. Päädyimme Tiinan kanssa A:n entisen poikaystävän kaveriporukkaan kiertelemään baareja ja tanssimaan. Minulla oli sinä iltana sellainen maailmanlopun fiilis, että tunsin olevani kaunis kuin langennut enkeli revityissä farkuissani ja tummanpunaisessa huulipunassani, hiukset auki pitkälle selkään. Yhdessä miehistä, Jonissa oli jotain - kemiaa, sähkölatausta. Hänen katseessaan oli halua ja ihailua, tulenkajoa, avaruuden pimeyttä. Joni oli hyvännäköinen, tyylikäs, älykäs, mielenkiintoinen, kiehtovasti aikuinen. Mutta naimisissa ja pienen vauvan isä. Aikuinen mies osasi kieltämättä puhua, sai tuntemaan naiseksi eikä tytöksi. Olin vaarallisesti viehättynyt, minua olisi niin päihdyttävästi kiehtonut - mutta rajansa kaikella. Tanssimme ja keskustelimme, ja siinä kaikki.  

Aamuyöllä ovikello soi, ja A meni avaamaan. Kuuntelin väittelyä ulko-ovelta sydän takoen ja uskaltamatta päästää ääntäkään. Joni pyyteli saada nähdä minut ja selitti vuolaasti haluavansa puhua kanssani. A puhutteli häntä tiukasti, muistutti vaimosta ja lapsesta eikä päästänyt sisään. Hyvä niin, parempi niin.

Jarkon kannalta olen tietysti käyttäytynyt törkeästi. Mutta näen oman käytökseni ennakoivana puolustusiskuna sodassa. Sillä en luota häneen enää ollenkaan. Uskon, että hän tekee samaa siellä Toisessa Kaupungissa, vain odottaa tarpeeksi makeaa tilaisuutta pettää minua. Minä kostan epätoivoisesti tätä uutta, sietämätöntä epävarmuuttani ja mustasukkaisuuttani.