Avaruusromua

Juna Kotikaupunkiin oli perjantaina iltapäivällä tupaten täynnä. Edessäni istui parvi iloisesti rupattelevia tyttöjä, ja minä yritin sulkea korvani ja uppoutua kustannuslaskennan syövereihin. Se onnistuikin - kunnes joku tytöistä heläytti nimen:

"Teemu."

Vilkaisin penkkirivien välistä ja näin Teemun seisomassa selin minuun; hän pyyhkäisi juuri tummia hiuksiaan otsaltaan riipaisevan tutuin elein.

Kumarsin päätäni kannettavan näyttöä kohti, kuin olisin voinut kadota sen taakse. Tuijotin ruutua hievahtamatta, kulmat kurtussa. En nähnyt mitään enkä tajunnut mitään, paitsi käsieni hienoisen tärinän ja veren jyskytyksen korvissani. En voinut keskittyä mihinkään, paitsi Teemun raukeaan, pehmeään ääneen parin penkkirivin päässä. 

Kun hän lähti kävelemään käytävää pitkin, hautauduin yhä syvemmälle näyttöni taakse. Tietenkin turhaan. Teemu käveli kohdalle, ohitti minut, astui sitten askeleen taakse ja tervehti: "No, moi!" "Moikka!" Totta kai ääniimme sekoittui pieni, valheellinen yllättymisen teeskentely. Juurihan hetki sitten katseemme olivat kohdanneet, ja minä olin räpäyttänyt ripseni alas nopeasti kuin kolibri siipensä. Juttelimme. Teemu se enimmäkseen puhui, ja hänkin hiukan liian nopeasti, hiukan ylitsepursuavasti. Kuin täyttääkseen sanoilla välissämme leviävän galaksin, jonka tyhjyydessä ajelehti yhtä sun toista avaruusromua: juhannus, tuhat ja yksi merkityksen täyttämää katsetta. Se yksi yö Juhon kämpällä. Ja Milla. 

Minun täytyi ponnistella nostaakseni katseeni hänen silmiinsä, hymyilläkseni, säilyttääkseni sosiaalisen kontrollini. Se oli piinallista. Mitä Teemu mahtoi ajatella minusta? Näkikö hän lävitseni? Että olen edelleen jumalattoman ihastunut häneen, että olen tajunnut sen liian myöhään ja menettänyt hänet. 

Miksi Teemu? Miksi juuri hän? En ymmärrä, miksi kiusaan itseäni ajattelemalla häntä - enkä kuitenkaan pysty lopettamaan. Viime vuosi olin niin hirveä, niin vaikea, ja minä olin niin haavoittunut ja raadeltu. Sitten tuli kesä ja Teemu - ja ensimmäistä kertaa kuukausiin tunsin olevani ehjä ja kaunis ja kiinnostunut elämästä. Hän oli minulle tärkeä monin tavoin. Miksi myöntää se nyt, kun on liian myöhäistä?