Salaisuuteni

Minulla on salaisuus. Se kuplii sisälläni, kun puhun Marian kanssa puhelimessa. Se kihelmöi sormenpäissäni, kun en päivitä blogiani päiviin. Se on yksityinen, vaalittu salaisuuteni, joka on käynyt sitä kalliimmaksi, mitä pitempään siitä olen vaiennut. Hyvä on: olen ollut yhteydessä Jarkkoon. 

Jäin pyörittelemään mielessäni Jarkon kirjettä ja hänen sanojaan. Muistelin viime vuotta ja aikaisempia. Päivä päivältä aloin ajatella yhä ristiriitaisemmin, kunnes en enää tiennyt mistään mitään. Minusta tuntui, että kierrän vain kehää ajatusteni kanssa. Lopulta päätin kirjoittaa ja ehdottaa keskustelua. Hän soitti minulle toissapäivänä Toisesta Kaupungista ja eilen maalta. Eilen puhuimme puoli kahdeksasta puoleen neljään, kahdeksan tuntia. Miten monta väärinkäsitystä tässä matkan varrella onkaan ollut. Niin kuin se viime toukokuinen tapauskin. 

Hän tulee Opiskelukaupunkiin viikonloppuna. Jotta voimme puhua lisää.

Minusta tuntuu ujolta, hauraalta, epävarmalta ja toiveikkaalta. On kuin sydämessäni olisi pieni lamppu täynnä tähtien hiljaista valoa. En minä mitään odota enkä vaadi. Olen tyytyväinen, jos saamme selvitettyä epäselvät asiat ja solmittua auki jääneet langanpätkät. Olen kiitollinen, että olen pääsemässä yli katkeruudesta.