Olen lukenut Anaïs Ninin päiväkirjoja. Hänellä on intuitiivista tajua, elämisen rajua kiihkoa. En voi olla vertaamatta itseäni häneen, toiseen päiväkirjan kirjoittajaan. Bloggaajaan. Kirjallisella tasolla vertailussa ei ole tietysti mieltä, koska en ole taiteilija. Mutta se prosessi, elämäntyyli, jossa riemun ja tuskan vaiheita seuraa yksinäinen analysointi, dokumentointi. On ihanaa huomata, että joku on samanlainen.
Anaïs piti kirjoittamista sairautena. Itsekin tiedostan riippuvaisuuteni blogista. Jos en pariin viikkoon kirjoita, minulle tulee outo olo: puoliksi syyllinen ja puoliksi himokas. Minulla on tarve kirjoittaa muistiin. Toisaalta kyse on eräänlaisesta velvollisuudentunnosta: "pitää" kirjoittaa. Ehkä se on halua jättää jälki tai pikemminkin pysäyttää aika, jähmettää hetki, tunne tai teko.
Aika ajoin palaan lukemaan vanhoja tekstejäni. Se on kuin sukellus jonkun toisen maailmaan. Ja totta on, että jos en olisi kirjoittanut niitä päivityksiä, eri aikakausien Niinat olisivat kadonneet yksilöinä ja heistä olisi jäljellä vain nippu, synteesi, minä.
Mutta on muitakin syitä. Nautinto, ihana itsekeskeisyys. On onnen tuokio kirjoittaa. Ympäröin itseni miellyttävillä asioilla: kynttilöillä, kahvikupposilla, musiikilla. Mieleni täyttää euforia: minä, minun elämäni, oma historiankirjoitukseni, joka jättää elämään oman näkemykseni ja antaa muiden unohtua.
Joskus olen ajatellut, että päiväkirjani/blogini on vain jatke lapsuuden mielikuvitusleikeille. Blogi on salainen uskottu, joka on aina paikalla, tietää kaiken, ymmärtää kaiken ja on aina kiinnostunut.
Ja ilahdun ja yllätyn iloisesti aina, kun joku kommentoi. Että en huudakaan yksin erämaassa. Että joku lukee ja välittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti