Vatvontaa miehistäni

 

Rauhallisia intiaanikesän päiviä. Luen tenttiin kesän jäljiltä autioituneella rannalla, jossa nautin syyskuun auringon lämmöstä ihollani. Viikonloppuisin Veli tulee lomille, ja on aina hauskaa olla hänen kanssaan. Käyn Tiinan ja hänen kämppiksensä kanssa terasseilla. Hain myös osa-aikaista työtä, jota voisin tehdä gradunkirjoittamisen lomassa. Työhaastattelu meni varsin mukavasti, joten toiveeni ovat korkealla. 

Kaikki on siis kunnossa niin kauan kuin tyydyn tähän päämäärättömään, ajelehtivaan elämänrytmiini. Kysymykset niin kuin: "Entä sitten kun valmistun? Saanko alani työtä?" tai "Rakastanko enää koskaan ketään?" saavat minut ahdistumaan. 

Haluaisin päästä perille, mitä oikeastaan tunnen Jarkkoa kohtaan. Onko se pääasiallisesti vain himoa ja kontrollinhalua? Teenkö itseasiassa samaa, mistä syytän häntä itseään: en halua häntä, mutta en silti päästä häntä menemään? Ilkeydestä, pelosta, mustasukkaisuudesta? 

Vai haluanko häntä sielustani uskaltamatta tunnustaa sitä, uskaltamatta tehdä mitään, koska pelkään kipua ja torjuntaa? 

En tiedä. Ajatukset kiertävät päätäni kuin villieläimet häkkiä. 

Mielessäni on epämiellyttävästi pyörinyt myös Tuomas. Pitäisi selvittää asiat. Minun on pakko soittaa, kun olen kerran luvannut. Ei vielä tänään kuitenkaan. Ehkä huomenna, jos jaksan.