Mansikkapelloilla, ikuisesti

Parhaita jouluja ikinä, ihanimpia, hauskimpia. Jarkko vietti jouluaaton meillä. Kävimme yhdessä viemässä kynttilöitä hautausmaalle. Söimme rakkaita jouluruokia ja illalla pelasimme lautapelejä myöhään asti. Kun Jarkko tapaninpäivänä matkusti kotiin ollakseen omankin perheensä kanssa, minä valahdin ikiaikaisiin joululomieni tunnelmiin ja rutiineihin. Nukun myöhään, valvon myöhempään. Päivisin luen Oneironia ja syön suklaata. Öisin valmistamme patenttivoileipiä Veljen kanssa, rakennamme peitoista sohvatuoleille pehmeät, muhkeat pesät ja linnoittaudumme katsomaan Vikingsejä HBO:lta. Olen miettinyt parhaita joulumuistojani. Kun Mamma vielä eli, vietimme maalla suuria sukujouluja. Paljon tätejä ja enot, vilisemällä serkkuja, joiden kanssa juostiin ja leikittiin aamusta iltaan. Pitkän, sinisen, ruokia notkuvan pirttipöydän ympärille kerääntyi paljon rakkaita. Suuren kuusen eteen levitettiin joul...

Eilen ei ollut unia eikä unelmia. Oli oikean Tuomaan ilta. Meillä oli lukiolaisten pikkujoulut. Ilta meni. Santtu voitti limbokisan. Anu oli siipi maassa ja ajatteli K:ta. S keräsi rohkeutensa ja tuli hakemaan minua tanssimaan. Kaiken hauskanpidon taustalla on tuskaa, jota juodaan pois, tanssitaan pois. Aina loppuillasta joku itkee naistenvessassa. En ilahtunut, kun näin Tuomaksen. Olen kyllästynyt välittämään hänestä, kyllästynyt ajattelemaan häntä, kyllästynyt koko sotkuun. Koko illan välttelin häntä ja kuitenkin seurasin häntä silmäkulmastani. Valomerkin jälkeen minuun iski vimma selittää, vaikkei minulla ollut mitään asiaa. Tuomas nuokkui puoliksi pöydällä. Minä istuin hänen viereensä ja totesin, ettei hän ollut edes hereillä. Istuin siinä pienen ikuisuuden ja vain katselin häntä kädet sylissäni vapisten: hieno profiili ja tummien ripsien varjo poskipäillä, ranne joka oli valahtanut rennosti pöydän yli, vaaleat kiharat, joihin käteni himoitsivat sukeltaa (olisivatko ne ka...

Tuomaksella on tyttöystävä. On älytöntä edes välittää siitä. Mutta. Olimme viikko sitten sunnuntaina leffassa samaan aikaan, ja toissapäivänä näin heidät kaupungilla. Tyttö on keskikokoinen, ruskeatukkainen, hoikkajalkainen, eteerinen balettitanssijatyyppi. Oikeasti en pystynyt katsomaan häntä kovin tarkkaan. En Tuomastakaan. Katsekontaktimme oli nopea kuin sydämenlyönti, liian nopea että siitä voisi tulkita yhtään mitään. Mutta tietenkin tulkitsen. Terävä ja tarkkaavainen pilkahdus hänen silmissään, kuin hän olisi arvaillut, miltä minusta nyt tuntuu.  En haluaisi kysyä itseltäni, miltä se tuntuu. Koska ei pitäisi tuntua yhtään miltään. En voi hyväksyä niin vahvaa sidettä ihmiseen, jota en edes kunnolla tunne. Tuomas ei ole mitään todellista - vain unta, usvaa ja kuvitelmaa. Kaiken lisäksi pari viikkoa sitten näin outoa unta, jossa kävelin Jarkon kanssa kaupungilla kadulta kadulle ja vastaamme parveili ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia kasvoja - heidän joukossaan Tu...

Kun täytin kesällä kahdeksantoista, sain tällaisen pienen kirjeen, joka paitsi hymyilytti myös vähän itketti. "5.4.2011 Nyt on huhtikuu, kevät tulee. Rakastathan sinäkin kevättä? Voi, sinä olet kokenut jo 18 kevättä, tunnet kai itsesi hurjan kokeneeksi. Minä näen ulos katsoessani loskaista lunta, vaaleita seiniä, tyhjän pihan. Onko sinun maailmasi iloisempi? Toivon niin! Esitän sinulle joitain kysymyksiä: Oletko kirjoittanut kirjasi? Tai maalannut taulun? Niin, nehän ovat minun haaveitani, suuria haaveitani. Sinulla on niin paljon enemmän tietoa. Kuusi vuotta... Meille tapahtuu vielä paljon, sinä 18-vuotias. Sinä olet pöyristyttävän vanha, täysi-ikäinen jo. Miltä se tuntuu? Hmm... varmaan hauskaa. Minustakin se olisi ihanaa. Saada itse päättää asioistaan, voida olla niin vapaa, VAPAA, saada oma koti. Niin, oletko sinä jo muuttanut omaan taloosi ja oletko sinä kihloissa? No, et ehkä vielä. Kuule, haluatko sinäkin yhä 1 tai 3 lasta, minä ainakin. Minä kaipaan sinn...

Puolittain jo ajattelen tätä uutta keskustan katua kotikatuna. Vanhat lehmukset kurottavat ryhmyisiä oksiaan kadun yli. Lumesta raskas oksisto muodostaa tunnelin, joka katuvalojen hohteessa hehkuu lämpimän valkokultaisena. Lumi on pukenut kaupungin puhtaaksi, pehmeäksi ja vaimentaa autojen äänet, kaiken hälyn. Hanki kajastaa himmeää valoa marraskuun pimeään. Aamuhämärässä vein Ukin hautakivelle valkoisen kynttilän, jonka pieni liekki lepatti nousten ja laskien, valaisten lumeen kaivamani kuopan. Päivällä kävin oikealla kotikadullani viettämässä isänpäivää perheen kanssa ja syömässä isän tekemää karjalanpaistia ja äidin leipomaa kermakakkua. Pelasimme yhdessä korttia ja autoin vähän Veljeä matematiikan kotitehtävissä. Ihana, iloinen päivä rakkaitteni kanssa. Minulla on usein tänä syksynä ollut ikävä kotiin. Mutta en ikävöi seiniä, vaan lapsuuden viattomuutta ja turvaa - varmuutta siitä, että joku huolehtii minusta, tietää paremmin, puhaltaa kivun pois. Olen alkanut ymmärtää...

Syysloma oli ja meni - kävimme Jarkon kanssa lyhyellä laivareissulla. Heti aamuvarhaan bussipysäkillä törmäsimme suureen porukkaan koulumme abeja, jotka ovat minulle tuttuja matematiikan ja fysiikan kursseilta. En voi sanoa, että olisin erityisesti ilahtunut. Lomalla pikemminkin toivoisi voivansa irtaantua jokapäiväisen arjen tutuista kasvoista. Se että koulukavereitten lomasuunnitelmat tulivat minulle täytenä yllätyksenä, on jälleen todiste uskomattomasta introverttiudestani. Eiköhän matkasuunnitelmista ole keskusteltu koulun käytävillä, ehkä jopa suureen ääneenkin. Myös S oli joukossa. Kun näin hänen ilmeensä, ymmärsin pilanneeni hänen syyslomamatkansa ilmestymällä samalle laivalle poikaystäväni kanssa. Jarkko ei tietysti yhtään helpottanut tilannetta, vaan kietoi kätensä alleviivaavasti ja omistajan ottein  ympärilleni aina huomatessaan S:n katsovan meihin päin. Tiedän, etten ole S:lle mitään velkaa. Silti minulle jäi vähän huono fiilis. Jos ylläolevasta pä...

Ripustin oveeni Tulenkantajien ohjelmanjulistuksen, vaikka en ole edes samaa mieltä. Itse asiassa en ole samaa mieltä kenenkään - edes itseni - kanssa tätä nykyä. Tuntuu kuin olisin vastapuolella kaikkia ja kaikkea, epäsovussa, eripurassa. Enkä jaksa tehdä sovintoja. Ainut, mitä kestän, on oman huoneeni rikkumaton rauha. Pystyn hengittämään vain yksin. Jarkon luona minua repii rauhattomuus ja kärsimättömyys. Koulussa on vielä pahempaa. Kokeet menevät poskelleen. Kaikki pyörii kevään kirjoitusten ympärillä, kaikki paitsi minä - minua ei vain kiinnosta. Ihmissuhteet repsottavat. Olen käynyt Anun kanssa muutamia kertoja Unionissa ja Giglinissä tanssimassa ja unohtamassa kaiken. Tiinasta en ole kuullut mitään. Vanhempia ja Veljeä tuskin näen. Jotta elämässä olisi vielä tragikomiikkaa, niin pari koulukaveria pitää siitä huolen vilkuilemalla minua kostein koiranpennun silmin. Se saa minut suunnilleen haluamaan kirkua, että ettekö te nyt tajua, ettei minussa ole mitään ihastumisen arvoist...

Ukki oli vaitelias, mutta luja ja varma kuin kallio. Hän saattoi seurueessa olla hiljainen, mutta oli silti läsnä koko olemuksellaan. Kun hän sanoi jotain, se oli tarkkaan harkittua ja terävää. Kun hän hymyili, hymy säteili hänen koko kasvoistaan kuin kesäpäivän auringonloiste. Hänen silmänsä olivat hätkähdyttävän siniset, syvänsiniset kuin taivaan huikea korkeus, ja kun hän nauroi ne suorastaan tuikkivat. Kun hän kielsi jotain, häntä toteltiin välittömästi. Mummo on toista maata. Pieni, sievä ja eläväinen kuin virvatuli. Mummo pitää yllä pientä jutustelua kaiken aikaa ja rakastaa seuraa ja mukavaa juoruilua. Hänellä on kaunis, hieman käheähkö ääni, ja hän helähtää kerkeään nauruun tuon tuosta. Mummo touhuaa kaiken aikaa: leipoo, tekee käsitöitä, ei ole paikallaan. Joskus kun hän on ollut meillä vaikka hoitamassa sairastunutta Pikkuveljeä, hän on saattanut siinä sivussa siivota vaatekaappini ajankulukseen. Kymmenisen vuotta sitten Mummo matkusti New Yorkiin, jossa hänellä on ...

Abi-syksyni... ensimmäinen kirjoitus on nyt takana. Kaikki muu on vielä edessä kuin hahmottomana savuna, josta ei voi saada otetta. Miten ja milloin aloitan varsinaisen luku-urakan? Mitä haluan opiskella ja missä? Minkälainen ammatti minua kiinnostaa? Lähimmillä ystävilläni tulevaisuudensuunnitelmat ovat huomattavasti jäsentyneemmät kuin itselläni. Jarkko ei päässyt tänä vuonna haluamaansa yliopistoon, mutta hän lukee sinnikkäästi, aikoo parantaa ensi keväänä arvosanaansa ja yrittää uudelleen. Anu on tähdännyt lääketieteelliseen jo monta vuotta. Tiina-serkkuni opiskelee lähihoitajaksi, ja on täynnä kutsumusta. Yläkouluaikoihin olin itsekin kiinnostunut lääketieteestä, ja siksi olen lukiossa päntännyt pitkän matematiikan ja fysiikan. Mutta olen tajunnut, ettei minusta siihen työhön olisi. Kouluaineista rakastan äidinkieltä ja englantia yli kaiken. Mikään maailmassa ei olisi onnellisempaa kuin lukea suomen kieltä ja kirjallisuutta. Mutta olisiko sitten muita urapolkuja kuin...

Olemme totutelleet tähän yhdessä asumiseen. Ei se yksiselitteisen helppoakaan ole. Seurusteluajastamme suuren osan olemme asuneet eri paikkakunnilla. On ollut pitkiä viikkoja, joina emme ole tavanneetkaan. Ja nyt kun vietämme melkein kaiken ajan yhdessä, se vaatii minulta yllättävän paljon totuttelemista. Muistan kun yksi tuttu tyttö sanoi, että hänessä on valtavasti energiaa, virtaa ja kiihkeyttä hetkestä hetkeen. Minä en ole sellainen. Olen introvertti. Olen aina tarvinnut yksinoloa, vaikka rakastan ystäviäni, perhettäni ja Jarkkoa. Minun elämäni on kuin seisova vesi, suvanto. Jos se hetkittäin muttuukin koskeksi, niin kulkeudun tapahtumien virrassa ja elän siinä hetkessä. Mutta myöhemmin tarvitsen rauhoittumista, haluan astua taakse ja sivuun ja hengähtää. Myöhemmin sulkeudun huoneeseeni muistelemaan, kirjoittamaan, pohtimaan, analysoimaan, haaveilemaan. En jaksa jatkuvasti kovin kiihkeää elämää. Rakastan hiljaisuutta. Tätä syksy-yön lempeää, lämmintä, hämärää hiljaisuut...

Koulu on alkanut monta viikkoa sitten. Koulu, harrastukset, säännölliset nukkumaanmenoajat - arjen vakaa ja ankaran turvallinen poljento. Minäkin olen taas ruodussa, imitoin normaalia elämää. Kesä oli sekava, vakava, yhtä rimpuilua. Kiihkeä, mutta raastava. Ketkä olette lukeneet, olette ehkä ihmetelleet moniongelmaista käytöstäni. Diskoöitä, yöttömiä öitä, bileitä, alkoholia. (Apropoo, täytin kahdeksantoista, joten puoli kesää toiminta oli kuitenkin laillista.) Epäily raskaudesta. Epämääräisiä kesäpoikia, joita en oikeasti halunnut, mutta joihin testasin omaa viehätysvoimaani vimmaisen kevytmielisesti. Nyt - en tiedä. Tässä ja nyt on kaikki. Jarkko sai töitä ja muutti kotikaupunkiin ja minä epävirallisesti hänen luokseen. Pieni asunto, sänky, kahvinkeitin - kaikki mistä unelmoimme. En enää tunne, että hän omistaisi minusta liikaa. Minua ei ahdista enää. Kirkkaansinisinä syysaamuina saan nukkua puoli tuntia kauemmin, koska asumme keskustassa. Hyppytunneilla ehdin kipaist...

Rannassa. Joku kaataa veitset ja haarukat hiekkaan, sytytetään notskia. Tulen kajo alkaa lämmittää nopeasti, riisun nahkatakin ja kengät, kaivan varpaat hiekkaan. Tiina tuo minulle olutpullon. Jami istuu toisella puolen nuotiota, ja näppäilee kitaraa hiljaisena, mietteissään. Yksi pojista istahtaa hänen viereensä. Jami havahtuu ajatuksistaan ja hymyilee lämpimästi; he alkavat laulaa. Tiina ja minä istumme hiekassa ja puhumme, puhumme. Sitten Tiina sanoo hiljaa, että Jami katsoo minua. Minä en sitä katsetta huomaa - päinvastoin minusta näyttää, että hän on uppoutunut musiikkiin ja pitää hauskaa ystäviensä kanssa. Tunnen itseni idiootiksi. Myöhemmin olen joutunut eroon Tiinasta, nojaan kuistin kaiteeseen ja katselen sumuiselle järvelle. Jami nousee vaivihkaa muiden seurasta ja tulee viereeni nojailemaan eikä sano mitään. "Itseasiassa miun piti juonitella hirveesti, että pääsisin tänne", sanon - olenhan tullut jotain selittääkseni. Hän hymyilee, ja välillämme hiertäny...

Tiina kertoo  Jamin  sanoneen hänelle myrkyllisesti: "Sulla on  tosi kiva  serkku." Olen tuntenut outoa rauhattomuutta ja epävarmuutta omista tunteistani, ja tämän kuullessani minut valtaa epäasiallinen paniikki ja levottomuus. "Tuu meidän kesän päättäjäisbileisiin, selvitätte asianne siellä", Tiina ehdottaa, ja järjenvastaisesti suostun.  Kesän viimeinen, aurinkoinen mutta myrskytuulinen viikonloppu saapuu. Minua vaivaa pelko tulevasta illasta, mutta en osaa pysäyttää tapahtumia, jotka vyöryvät eteenpäin. Menen alkuillasta kaupungille ja satamaan Anun ja Jarkon kanssa uudessa miniminihameessa ja sinisensuloisessa paidassa. Kesätapahtumassa on valoja, musiikkia, esityksiä, valtavasti ihmisiä. Nojaamme Jarkon kanssa toisiimme. Jarkon kädet ovat tiukasti ympärilläni pitämässä kylmää loitolla, hän nojaa leukaansa päälakeeni. Tuuli kieputtaa hiuksiani villisti ympäriinsä ja yrittää tarttua hameeni helmoihin. Tuomas  seisoo ystävineen vähän matkan pää...

Jarkon vanhemmat erosivat kesällä, ja perheen isä T muutti toiseen kaupunkiin. Jarkko ja hänen pikkusiskonsa ovat nähneet isäänsä aika vähän, joten T halusi viedä lapsensa lomamatkalle. Minutkin kutsuttiin mukaan. T vuokrasi matkailuauton, ja elokuun alussa teimme road-tripin Lappiin. Ei helpoin tapa lomailla - olimme pienissä tiloissa ja koko ajan yhdessä. Kaikilla oli varmaan välillä hermot kireällä. Mutta suuria yhteenottoja ei silti syntynyt. (Minä möksähdin Jarkolle kerran ja istuin aikani myrskynmerkkinä kannonnokassa) Ja loppujen lopuksi matka oli aika unohtumaton. Ajoimme suoraan kohti luodetta. Norjan Lapissa maisemat vaihtuivat vuoristoisen jylhiksi. Ajoimme ensin Altaan, jossa satoi ja Pikkusisko sairastui ja kulki ympäriinsä ämpärin kanssa. Jatkoimme maailman pohjoisimpaan kaupunkiin Hammerfestiin, jossa yllätimme poron syömässä kukkapenkissä pankin edustalla aivan keskustassa. Yöt olivat vielä aivan valoisia. Paluumatkalla kohti etelää tulimme Rovaniemen kautta ...

Viimeisenä kesätyöpäivänäni, viimeisen tunnin aikana oli hiljaista. Työkaverini korjaili jo pöytää verkkaisesti, ja minä  seisoskelin poissaolevana. Ääni: "Kilo tomaattia, kiitos." Liikahdin heti palvelualttiina tomaatteja kohti, mutta havahduin samassa ja nostin katseeni asiakkaaseen. Se oli Jari. Hän seisoi siinä sinisissä farkuissa ja teepaidassa, ruskettuneena ja hymyillen vinosti. Hän oli hoikka ja kapealanteinen ja hänen hiuksensa olivat lyhet. (Nopea muistikuva kädestäni sukeltamassa hänen silloin paljon pitemmissä, kihartuvissa hiuksissaan). "Mä istuin aiemmin tuolla kahvikopilla. Kyl mä sut heti tunsin. Mä en vaan heti kehdannut tulla tähän." Kaikki yksityiskohdat keskustelustamme ovat taas häipyneet mielestäni. Mielessäni on muistoja aurinkoisen keveästä uteliaisuudesta, jolla tarkkailimme toisiamme. Tuttuuden tunnusta tässä vieraassa ihmisessä. Oudosta jännitteestä, joka syntyi edellisen ja ainoan tapaamisemme läsnäolosta. En tälläkään ke...

En ole kirjoittanut niin pitkään aikaan, etten tiedä mistä aloittaa. Kesän viimeisinä viikkoina onnistuin totisesti sotkemaan asioita. Yhtenä uneliaana iltapäivänä heinäkuun lopussa vastasin tuntemattomaan numeroon. "Moi, täs on  Jari . Tunnetko?" Ääni oli tuttu, hieman käheä ja huvittunut. Tajuntani läpi kuvasteli sekunnissa sata välähdyksenomaista muistoa. Kun selvisin häkellyksestäni, meillä oli ihan vapautunut juttutuokio. Jari muisti elämästäni hämmästyttävän useita yksityiskohtia. Puhuimmeko me sinä iltana todella niin paljon? Minulle se yö oli niin dramaattinen ja kohtalokas, että olen unohtanut  normaalit jokapäiväisyydet. Kun Jari sitten pyysi minua ulos, selitin asiat vähän paremmin kuin Jamille pari päivää aikaisemmin. (Tai niinhän minä luulin).  Sitten palasin huoneeseeni, jossa Jarkko odotti minua. Istuin hänen syliinsä ja vapisin. En halunnut valehdella enää yhtään  ja kerroin, että soittaja oli sama poika, jonka kanssa olin silloin, kun m...

Edelleen sama paskamainen olo, paitsi jalostuneena yleiseksi elämäntuskaksi. Haluan hirveästi selittää jotain; harkitsin jo puoliksi soittavani Tiinalle sanoakseni - . En tiedä oikein. Anu sanoi, että olin hoitanut  tilanteen  niin siististi kuin mahdollista. "Et sie oo sille mitään velkaa. Et sinä voi miellyttää kaikkia." Hän sanoi myös, etten edes ole pettänyt ketään: "Jarkolla on itsellään samanlaisia juttuja. Mikään suhde ei kestäisi, jos niille maksettais huomiota." Mitä minä oikeastaan haluan? Miellyttää kaikkia ja itseäni myös.

Anu ja minä olemme kolmatta kertaa Rillossa tällä viikolla ja törmäämme melkein heti Tiinaan. Juttelemme niitä näitä, kunnes Tiina sanoo, että  Jami  on täällä. Samassa huomaankin hänet pöydässä hieman kauempana. Ilta muuttuu heti. Olen tietoinen Jamista, ja se on omituinen sekoitus levottomuutta, innostusta, ihastusta ja huonoa omaatuntoa. Sitten hän näkee minut, katsoo minua ja näyttää aivan sanoinkuvaamattomalta; hänen silmissään on jotain, jotain - vakavaa, miettivää. Juhannuksen jälkeen Tiina on kertonut, että Jami on patologinen naistenmies. Tiedän, kuinka monta tyttöä hänellä on ollut ja kuinka kokenut hän on. Ja  tiedän olevani tyhmä. Silti en mahda itselleni mitään: lapsellinen sydämeni, silitystä kaipaava sydämeni hakkaa.  Kierrämme Anun kanssa ympäri ravintolaa ja olemme törmätä Jamiin. Teemme naurettavan äkkipysähdyksen ja u-käännöksen, mutta pakeneminen ei onnistu. Jami koskettaa olkaani takaapäin ja on yhtäkkiä vieressäni yhtenä hymynä. Hän t...

Jarkko on Toisessa kaupungissa. Tämä talo on totisesti erilainen nyt, kun hän ei ole täällä. On paljon hiljaisempaa, jollain tapaa uneliasta, ja minun huoneeni on taas minun huoneeni. Onneksi en ole kovin paljon joutunut viettämään aikaa täällä. Eilen viestittelimme Anun kanssa viimeaikaisista tapahtumista. Totesimme, että on viipymättä pidettävä hätäkokous. Tapasimme valleilla, siellä mistä näkee koko sataman ja kaupungin kirkontornit ja katot. Ilta-aurinko paistoi lempeästi, ja me avasimme viinipullon ja puhuimme. Ongelmat eivät ehkä kadonneet, mutta on ne taas kevyempi kantaa.    Laskeuduimme valleilta ja syvällisistä keskusteluistamme ja annoimme illan viedä. Kävimme Armadalla, jossa tapasimme lukiokavereita ja saimme kutsun bileisiin viikonloppuna. Piipahdimme Birrassa, jossa törmäsimme yläkouluaikaisen teatterikerhomme vetäjiin. Ihanat, luotettavat aikuiset kohtelivat meitä silloin neljätoistavuotiaina vertaisinaan ja opettivat meille itseluottamusta ja...

Sataa. Murheellisesti, itsepintaisesti. Minä ja Jarkko käsi kädessä hississä menossa lääkäriasemalle. Enää ei itketä. Tuntee katsovansa asioita silmiin. Laboratoriossa kaikki on nopeasti ohi. Verikoe käsivarresta, katson muualle enkä tunne kipua. Kuljemme pari tuntia ympäri kaupunkia. Syömme jäätelöä ja sovittelemme silmälasien kehyksiä naureskellen. Iloa ennen maailmanloppua. Varttia ennen määräaikaa emme enää keksi mitään tekemistä. Kiipeämme ostoskeskuksen edustan kaiteelle istumaan. Vatsassani kiertää jännitys, pelko ja toivo. Sade on huomaamattani loppunut. Tällä kertaa joudun ottamaan jonotusnumeron ennen kuin pääsen laboratorioon. Ojennan lähetteeni naiselle ja kysyn tuloksia. Hän ohjaa minut istumaan ja pyytää odottamaan hetken. Minuutti, tunti, vuosi? Katselen seiniä ja kalusteita uskaltamatta kääntää silmiäni huoneeseen, jossa nainen liikuskelee. Sitten hän tuo minulle taitetun paperin. Teksti "NEGAT" ja sanat: "Ei siinä mitään, se ...

Olen viikon myöhässä. Minulla ei ole aamupahoinvointia, mutta se taitaa olla ajan kysymys. Kesätyössä pystyn koko päivän nauramaan, jututtamaan hyväntuulisena asiakkaita ja olemaan kaikin tavoin reipas. Yön pimeyden turvin kätkeydyn Jarkon kainaloon ja itken kouristuksenomaisesti. "Se tapahtui varmasti silloin siellä järvessä, se oli niin uskomatonta etten mä en ees tajunnut, kun mä tulin," Jarkko miettii kulmiaan kurtistaen. Hymyilemme toisillemme avuttomasti, koska muisto on melkein kaiken tämän epävarmuuden arvoista. (Saimaa, verenpunainen auringonlasku, kylmät, märät jalkani tiukasti Jarkon vyötärön ympärille kietoutuneina, laineet jotka keinuttavat meitä omassa tahdissaan) * * * Minulla oli pari vapaapäivää, ja Jarkko vei minut Toiseen kaupunkiin. En ole varmaan koskaan tuntenut itseäni yhtä yksinäiseksi kuin eilen Jarkon soitellessa iloisesti sukulaisilleen sopien kyläilyjä. Hänellä oli taskussa menolippu. Minä saisin esittää herttaista tyttöystävää kaksi p...

Aamulla torilla kärräilin varastotavaroita edestakaisin juuri kiinnittämättä huomiota asiakkaisiin. Yhden kahvikojun edessä istuva mies seuraili minua laiskasti katseellaan - vaistosin katseen, niin kuin katseen vaistoaa, mutta en välittänyt siitä tavallista enempää. Sitten katsoin tarkemmin, ja hänessä oli jotain... rennon viileässä tavassa istua, katseessa, vaatteiden tyylissä. Yhtäkkiä mies nousi, oikaisi pikkutakkiaan ja lähti kävelemään suoraan kohti. Ja ohi. Seisoin siinä tomaattilaatikoineni sydän takoen ja ajattelin: "Nuo kasvot, nuo siistit kiharat? Kulkiko  Hänen  Täydellisyytensä  toisen kerran ohitseni?" Jotain hän minussa taas herätti, kun kaksi kesää sitten herätti naisen. Muistan, kuinka  unelmoin  tästä aikuisesta miehestä Rhodoksella. Ja kuinka silloin ensimmäistä kertaa jotain todellista oli tapahtumaisillaan, elämä alkamaisillaan. Jarkko sanoi minulle kerran: "Mä pelkään sitä, kun sinä oot ni...

Mitä minulle kuuluu? Suloisia suvipäiviä, kesätöitä, telttaöitä Jarkon kanssa, kangasmetsän männikön huumaavaa tuoksua - kesä on kauneimmillaan. Jarkko ja minä vietimme autuaita, onnentäyteisiä päiviä mökillä perheen ja sukulaisten kanssa. Rakensimme hiekkalinnaa pienten, vilkkaitten sukulaispoikieni kanssa. Iltaisin saunoimme tuntikaupalla ja uimme läpikuultavan sinisessä Saimaassa. Liuimme pitkiin sukelluksiin kullanvaaleaa hiekkapohjaa hipoen. Juoksimme nauraen takaisin saunaan ja uudestaan uimaan ja taas saunaan - yhtä hauskaa kuin lapsena. Saunan jälkeen myöhään illalla isä ja veli sytyttivät nuotion ja istuimme tulen ympärillä katsellen liekkien leikkiä. Sanattomia rauhan ja tyyneyden hetkiä. Yhtenä iltapäivänä lähdimme kävelyille saadaksemme olla hetken kahdestaan. Kävelimme metsäpolkuja pitkin ympärillämme kuohuvien mesiangervojen, kypsyvien mustikoiden ja suopursun makea tuoksu. Suonlaidassa katsoimme toisiimme ja päätimme: tässä. Jarkko laski minut hellästi sammaleelle...

Jarkko ja minä. Meille on tullut tänä kesänä tavaksi jäädä sängylle makaamaan ja puhua, puhua, puhua. Keskikesän lyhyt pimeänhetki ehtii tulla ja mennä. Jarkko kertoo kesistä isoisänsä luona ja pikkupojasta, joka halusi olla aikuinen. Hän tuskin koskaan leikki pienenä, sen sijaan hänen intohimonsa oli ollut traktorilla ajaminen. (Saatan hyvin kuvitella hänet vakavana pikkuaikuisena.) Ja hän kertoo, kuinka isoisän maatila oli ollut pakopaikka vanhempien riidoilta. Minä itse kerron Anun ja minun mielikuvitusleikeistä, joissa oli polveilevat, monimutkaiset juonet ja joiden henkilöhahmojen persooniin pystyimme katoamaan tuntikausiksi. Kerron Mammasta ja Ukista (saan kyyneleet silmiini) ja kirjoista, joita rakastan. Aika kuluu siivillä. Jarkolla on enää varttitunti aikaa kaahata kasarmille äidin vanhalla naistenpyörällä. Tuntuu hirvittävältä erota. Takerrumme toisiimme ovenraossa. "Kun minä pääsen armeijasta, niin en enää ikinä jätä sinua." "Uneksin sinusta koko ...

Jarkko haki opiskelupaikkaa ja odottaa valintakirjettä heinäkuun alussa. "Jos minä en  pääse sinne, niin etin täältä töitä ja jään sinun luokse". Ja me humahdamme täyteen ujoa suunnitelmaa, ihanaa kuvitteluleikkiä, jossa meillä on oma, pieni asunto, kahvinkeitin, iso sänky, räsymatto ja kissanpentu nimeltä June. "Ja yöllä saa huutaa." Jarkko on pelastajani. Hän vie minut maailmaan, jossa on naurua, onnea ja valoa. Toivoa. Hän saa minut unohtamaan todellisuuden, joka on välistä niin pelottava ja raadollinen. Hän sanoo haluavansa asua kanssani, haluavansa minut. Hän on niin hyvä, niin ihmeellinen - rakastan häntä niin paljon.

Kesälavalla on paljon tuttuja, Tiinan ja Sannan ystäviä, omia rippileirikavereitani ja uuden kesätyönantajani poika. Kävelemme välillä rantaan ja välillä lavalle, juttelemme ihmisten kanssa, nautimme valoisasta, leppeästä illasta. Yhtäkkiä Jami kaappaa minua käsivarresta ja huomauttaa minun luvanneen hänelle tanssin. Se on totta, joten kohautan nauraen olkapäitäni ja seuraan häntä sisälle tanssilavalle. Jami osoittautuukin erinomaiseksi tanssijaksi; hän on päättäväinen, intuitiivinen - minä vain olen vietävänä, jopa my left footinkin unohtaen. Tanssimme valssia, humppaa, jenkkaa - savunhajuiset hiukseni lentävät pääni ympärillä, kun hän pyörittelee minua. Minä vain nauran ääneen, koska on niin yksinkertaisesti hauskaa. Viatonta hauskanpitoa, rytmin, musiikin, nuoruuden ja yöttömän yön tähden. Kun tanssimme tangoa kadonneina hetkeen, uponneina musiikin kiihkeyteen, hän pyöräyttää minut terävään käännökseen, yhtäkkiä katseemme kohtaavat ja hetken - hetken. Myöhemmin yöllä palaamm...

Jarkko ei päässyt lomille, ja minua odotti kaupunkijuhannus. Tiina ja Sanna pelastivat minut mukaansa Tiinan uudella, herttaisella pikku-Fabialla. Ajelimme uimaan leirikeskukseen, jossa Tiina on kesätöissä ja joka on lyhyen matkan päässä kesälavasta. Pukeuduimme päärakennuksella. Istuin sängyn laidalla pesemässä hampaita, kun käytävältä alkoi kuulua viheltelyä. Kohta ovesta kurkisti hymyilevä, pitkätukkainen poika. Huoleton hymy vaihtui ällistykseen, kun hän huomasi minut. Tervehdin muina miehenä hammasharja suussani. Onneksi Tiina kolisteli juuri silloin paikalle katkaisemaan häkeltyneen hiljaisuuden ja esittelemään meidät. Poika oli Jami, yksi leirikeskuksen ohjaajista, joka oli jäänyt paikalle juhlimaan juhannusta.  Loput ohjaajista pelasivat futista rakennuksen takana kentällä. Mekin siirryimme kentän laidalle katselemaan peliä. Aurinko lämmitti hennosti olkapäitäni, jotka uutukainen off-shoulder-paitani paljasti. Jalassani oli sievät sandaalit ja ohuet hippihousu...

Kuinka outoa meidän perhe-elämämme on. Hyvä päivä tulee, kun sitä vähiten odottaa. Mykän, välistä sanoiksi kuohahtavan, myrkyllisen vihan jälkeen vain heräämme uuteen aamuun. Minä Jarkon lohduttamana, veli luonnostaan auringonlapsena, isä sovinnollisena, äiti optimistisena. Puhelimeni soi, ja minulle tarjotaan kesätöitä paikkaan, jossa olen käynyt esittäytymässä helmikuussa. Isä saa viestin, että haluammeko käyttöömme peruutuneen viikon mökillä, jota olemme useana kesänä vuokranneet. Siivoamme. Tarjoudun siistimään veljen kirjahyllyn. Isä ja veli lähtevät hakemaan mökin avaimia, siimaa, matoja. Talo täyttyy juoksemisesta, touhusta, sanattomista ja sanallisista sovinnoista. Jokainen on vähän ylienerginen, innokas olemaan yhdessä, helpottunut. Perhe on pelastunut jälleen kerran.

Iskä on ollut kaksi viikkoa kesälomalla. Hän juo aamusta iltaan. Hänen kamalat pullonsa jääkaapissa tyhjenevät sentin kerrallaan, hiljaa, äänettä, salaa. Hänen kamalat pullonsa piileksivät henkarilaatikossa, kirjahyllyn takana, vaatepinon alla - kaikkialla. Yritin joskus ymmärtää ja kysellä, eikä isä ikinä vastannut kunnolla. Ikinä. Joskus hän alkoi itkeä, joskus syytellä rahatilannetta. Sanoin juuri veljelle, etten enää välitä. En enää jaksa edes vihata, koska olen menettänyt kiinnostukseni ja toivoni. Hän on pettänyt minut niin monta kertaa ja loukannut minua enemmän kuin kukaan. Jäljellä on laimea katkeruus ja laiska halveksunta. Ehkä surun rahtunen. Silloin jouluna kun hän itki kanssani Jarkon muuttaessa - silloin rakastin häntä kuin vuosien takainen lapsi. Muutamaa viikkoa myöhemmin hän huusi humalassa: "Yks hullu pillittää siellä jonkun jätkän takia!" Minussa meni jokin pirstaleiksi. Jokin usko siihen, että kannattaa luottaa. En uskalla antaa itseäni, en uskal...

Luen Anaïs Niniä ja mietin, miksen itse kirjoita enempää seksistä. Jarkko ja minä olemme parhaimmillamme, kun rakastelemme. Meillä on usein väärinymmärryksiä ja riitoja, emmekä aina innostu samoista asioista. Olemme huonoja puhumaan ajatuksistamme ja tunteistamme. Mutta kun hän riisuu minut ja ottaa minut, se on puhuttelua, se on ilmaisua. Ymmärrämme toisiamme heti, kun hän tarttuu tiukasti tukkaani ja vetää pääni taakse, puree huuliani - heti kun iho koskettaa ihoa, heti kun hän on sisälläni.  Silloin ei ole epävarmuutta, ei eilistä, ei huomista - on vain Jarkko ja minä siinä hetkessä. Pidän siitä, kun hän tulee ensimmäisen kerran sisääni.  Hän pysähtyy hetkeksi ja katsoo minua. Hänen omissa silmissään häilähtää verhoutunut ilme, hän on juuri katoamaisillaan omaan nautintoonsa, mutta pakottaa itsensä takaisin ja etsii silmäni. Tähän viimeiseen tietoiseen katseeseen ennen seksiä tiivistyy koko rakkautemme. Sitten minuus katoaa ja tietoisuus saa mennä. Yhteine...

Kun Jarkko puhuu minusta, hän ei oikeastaan puhu  minusta. Olemme käyneet pitkiä keskusteluja suhteestamme, ja Jarkon synteesi on tämä. Minä olen hänelle omistautunut lempeä, hyväsydäminen, kärsivällinen rakkaudenmadonna. Olen marttyyrienkeli, jonka kutsumus on odottaa, ymmärtää ja antaa anteeksi. Itsensä Jarkko näkee eräänlaisena harhateillä seikkailleena kulkurina, jonka julmuuskaan ei ole voinut sammuttaa uskollista sydäntäni. Se on päällisin puolin häpeilevä omakuva, mutta annos omahyväisyyttä siinä piilee.  Hän sanoo saaneensa minulta paljon. Tietenkin on hän jotakin saanut. Mutta aikuistuminen ja itsensä löytäminen tapahtuvat kaikille aikanaan. Se johtuu kasvamisesta ja kypsymisestä, ei toisesta ihmisestä. Jarkko on puhunut miltei isoilla alkukirjaimilla rakkaudesta, elämästä ja ikuisuudesta. Ei hän todellisuudessa luota niihin. Minuun. Meihin. Hän on aina ollut varma minusta, muttei ole enää. Hän katsoo nyt minua uusin silmin. Hän on nähnyt vilauksen v...

Valtavan myrskyn ja mielenkuohun jälkeen tuntuu kuin seisoisimme tienhaarassa. Olemme sanoneet antavamme anteeksi toisillemme  pahat teot ja sanat . Olemme luvanneet ottaa toisemme takaisin. Päätökset on tehty, mutta pitävätkö ne? Olen miettinyt anteeksiantamista. "Saat anteeksi" - se on nopeasti sanottu. Mutta kuinka se käytännössä toteutuu? Tuleeko se ajan kanssa, päivä kerrallaan? Olen haavoittanut Jarkkoa syvästi. Minulla oli omat, sisäiset syyni tehdä, mitä tein - omat kipeät haavani. Mutta ratkaisuni ja valintani olivat nekin nopeasti ja hetken hurmassa tehtyjä: yksi suudelma tuntui viattomalta hauskanpidolta ja yksi intohimon yö lohdulta ja unennäöltä.  Yksi lyhyt yö  ajassa. Ja nyt se tuottaa epävarmuutta, vihaa, katkeruutta ja tuskaa rakkaalleni lukemattomia päiviä ja öitä. Tienhaara. Tässä voi nyt valita luottamuksen ja avoimet kortit. Tai epäilyksen, salaisen kostonhalun ja kasautuvan katkeruuden.

Olin tallentanut koneelle blogitekstien kopioita, ja Jarkko oli löytänyt ne. Ei blogia, mutta tekstejä. Olen luottanut, ettei hän yritä etsiä blogia, koska niin olemme sopineet. Miksi se on tärkeää? Sitä on vaikea selittää, mutta vaikka blogi on julkinen, niin se on silti yksityisasiani. Olen tässä auki ja haavoittuvainen.  Siksi me otimme yhteen kahdesta asiasta: minä tunsin yksityisyyttäni loukatun pahimmalla tavalla ja Jarkko taas syytti minua pettämisestä. Kummallakin oli tavallaan oikeus puolellaan, eikä kumpikaan täysin pystynyt tajuamaan toisen kantaa omalta suuttumukseltaan. Jarkko käytti minusta niin rumia, raadollisia sanoja (" huoraamassa" ), että ne kirvelivät kuin ruoskanisku. Minä huusin hänelle, en ole koskaan ennen huutanut hänelle: "Minun ei tarvii selittää siulle mitään, ei mitään! Mitä sie oikein AJATTELIT, kun aloit lukea? Sinä tiesit tasan tarkkaan, mitä se miulle merkitsee, etkä välittänyt." Lopulta emme huutaneet. Puhuimme. Viime ...

Heräsimme Jarkon kanssa kahdestaan yhdessä. Äiti, isä ja veli olivat lähteneet Helsinkiin sukulaisia tapaamaan kesäloman aluksi. Joimme aamukahvia terassilla, istuin hänen sylissään, odotimme että silmät aukeaisivat. Pyöräilimme aamupäivällä kaupunkiin, söimme torilla ja tapasimme pari Jarkon kaveria.  Illaksi olin luvannut lähteä Tiinan seurassa hänen lapsuudenystävänsä syntymäpäiville. Tiina tuli hakemaan minut Anssin autolla. Juhlissa oli hauska tunnelma, hyvää ruokaa, iloisia nuoria. Istuimme Tiinan entisten koulukaverien pöydässä ja suunnittelimme jo jatkoja kaupungille. Jossain vaiheessa vilkaisin puhelintani, jossa oli monta viestiä Jarkolta: "Tule tänne heti. Jos rakastat minua, tuut heti. Sinä oot tappanu mut." Jarkko ei ensin vastannut puhelimeen. Sitten kun hän vastasi, hän kuulosti todella oudolta ja sekavalta ja toisteli vaatimustaan, että minun pitää tulla kotiin. Polveni tuntuivat yhtäkkiä huterilta, ja minulle tuli äkkiä oikea, fyysinen paha olo....