Mansikkapelloilla, ikuisesti

  Lopetan Mansikkapelloilla ikuisesti -blogini kirjoittamisen.  Aloitin kirjoittamisen vuonna 2014, yli seitsemän vuotta sitten Vuodatus-alustalla. Ensimmäinen postaukseni kertoi ysiluokan päättäjäisistä, ja sitä seurasi monta matkapäiväkirjan sivua ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltani Rodokselle. En kirjoittanut oikein mitään saaresta, vaan riemullisesta lepatuksestani lapsuuden ja naiseuden välillä. Olin ihastunut samassa hotellissa asuvaan aikuiseen mieheen ja kirjoitin tarkasti ylös kaikki vaihtamamme katseet. Kyläjuhlissa kreikkalaispoika talutti minut kulman taakse, avasi paitani napit ja työnsi kielensä suuhuni. Hänen kaverinsa seurasivat tapahtumia jostain piilosta, ja sitten isäni ryntäsi paikalle vihaisena.  Kirjoitin blogissa paljon ensirakkaudestani. Miten rakastuin vain kuudentoista ikäisenä? Näin: Vakavissani, vereslihalla, ilman sarkasmia ja kompromisseja, täysin mustavalkoisesti, hieman huumorintajuttomasti, yltiöromanttisesti, rajattomasti - kaikki oli ääretö...

Kätkeydyn maailmalta syleilyysi. Piilotan hehkuvat kasvoni ihmisiltä ja auringolta, paljastan ne vain sinulle öittemme silkkisessä mustuudessa. Olen liian palavissani puhuakseni muiden kanssa: hymyilen heille etäisesti  ja hengitän tulenlieskoja, puhaltelen savuhattaroita huulteni välistä. Vaellan kuin autuas näkyjennäkijä: sinä räjäytät kaiken harmaan silmissäni kultaisiksi väreiksi ja muodoiksi.  Lepertelet sydämelleni viisaita salaisuuksia ja paikkaat sen ehyeksi ja kauniiksi kuin rubiinin, onnellisemmaksi kuin koskaan. Sillä minä olen ollut tyttö ja olen tuntenut poikia. Mutta sinä olet mies ja vihit minut naiseksi ihanin salamenoin poppamiehen käsilläsi ja loitsuillasi, jotka tiukkuvat huuliltasi kuin ambra ja hunaja.  Olen tulvillani ihmetystä ja rakkautta. Kuiskailen jumalille nimeäsi; se on suloisin rukous, jonka osaan.

En tiedä, mitä uskaltaisin julistaa... Ei niin, ettenkö olisi varma ja ettenkö tietäisi omat tunteeni. Sillä minulla ei ole epäilystäkään, ei pienintäkään. Olen vain hitusen taikauskoinen ja epäröin sanoa tätä ääneen: Olen niin onnellinen! Eero on enemmän kuin, hän on niin - yksinkertaisesti hyvä kaikin mahdollisin tavoin. Kaikki mitä hän sanoo ja tekee, on hämmästyttävästi oikein . Oikein ja kohdallaan, juuri sitä mitä tarvitsen ja haluan. Joskus kun olen hänen kanssaan, sydämeni jättää pari lyöntiä väliin ja koen vain hurjaa, hengästyttävää tietoisuutta omasta onnestani.  Tajuan vasta nyt, miten rikkinäinen olen ollut pitkän aikaa. Jokainen uusi päivä Eeron kanssa on kuin lääkettä sielulleni. Hän on niin kiltti minulle, niin huomaavainen ja hellä ja kärsivällinen.  Mietin, että onko tämä totta ja voiko jotain näin kaunista oikeasti tapahtua minulle. 

Juuri ennen joulua Eero kutsui minut luokseen saunomaan. Hän asui vanhalla puutaloalueella vuokraamassaan pikku talossa. Hänellä oli puulämmitteinen pihasauna, jonne kuljettiin mutkittelevaa, lumeentallattua polkua pitkin. Pohdin etukäteen sitä saunomista, mutta se oli ihan asiallista. Minä sain saunoa ensin itsekseni ja Eero meni löylyihin vasta minun lopetettuani.  Oli kylmä, lumisateinen, huurteinen pakkasyö. Hiukset ehtivät kohmettua riitteseen sillä lyhyellä polunpätkällä matkalla saunasta talolle. Myöhemmin illalla  Eero sytytti talon kamiinaan tulen ja istuimme lattialla lämpimän tulisijan lähellä ja maistelimme viiniä. Vinyylilevysoittimessa soi jotain vanhaa, päihdyttävää lattaria, Vaya con Diosta.  Istuimme aivan lähekkäin, kätemme koskettivat, keskustelu taukosi. Emme sanoneet enää juuri mitään, katselimme toisiamme ja hymyilimme. Uuden ihmisen tuoksu kuin neitseellinen, villi erämaa. Lämmin hengitys kasvoillani kuin tuore, kirkas auringonnousu. Ja sitten pehme...

"Tämä on menoa," ajattelin ensimmäisillä treffeillämme kaksi viikkoa sitten. Olen tänä syksynä varonut viemästä mitään suhteita vakavaan suuntaan. Olen pohtinut, kannattaisiko tykkänään välttää merkittäviä ihmissuhteita, koska ne todennäköisesti lopulta satuttavat. Että onko parempi pitää kiintymys keveänä ja sitoutuminen sekä odotukset nollassa? Tapaaminen Eeron kanssa meni hyvin ja luontevasti. Eero oli yhtä mukava, puhelias ja kohtelias kuin aina, ja hänen kanssaan oli helppo olla.  Lopulta h änen oli jo aika lähteä, emmekä olleet sopineet mitään.  Silloin ajattelin, että tämä on menoa: minä olen todella, todella ihastunut tähän mieheen. Olen ylittänyt rajan harppauksella:  on ihan liian myöhäistä kohauttaa olkiani ja jatkaa elämääni niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.  Eero oli jo puoliksi ulkona ovestani. Mutta ovi ei sulkeutunut, vaan jähmettyi raolleen ja avautui uudestaan. Eero kurkisti ovesta ja pyysi minua ulos saman viikon perjantaina. Sinä perjantaina h...

  Päätin soittaa Eerolle. No, rohkaisua saadakseni soitin kylläkin ensin sekä Veljelle, Milalle että Marialle ja kysyin jokaiselta mielipidettä. Kaikki antautuivat vatvomaan asiaa kanssani. Kaikki kannustivat minua: että ole urhea ja anna mennä vain.  Sitten istuin lattialla ja tuijotin puhelintani puolisen tuntia keskittyneenä kuin olisin manannut henkiä. Lopulta uskalsin näppäillä Eeron numeron. Puhelin hälytti, ja aika venyi ja virui ja melkein pysähtyi. Hän vastasi. Tervehdin ja kysyin, haluaisiko hän tulla kahville tiistaina. "No, totta Mooses," Eero täräytti hilpeästi ja muitta mutkitta. Ja siinä se. Minulla on huomenna treffit!    Miksi tämä nyt on niin jännittävää? Minulla on ollut syksyn aikana monia viritelmiä ja flirttisuhteita. Tämä on erilaista, tuntuu erilaiselta. Aidolta. Voimakkaalta. Ja siksi pelottavalta. Flirtti ei vaadi juuri mitään. Mutta että uskaltautuisi taas oikeasti tuntemaan: se altistaa vaaralle. Voiko merkityksellisiä ihmissuhteita loputt...

Voidapa hypätä syliisi kuin ihanana kesäyönä järveen: ponkaista laiturilta huimapäisesti nauraen, syöksyä syvyyksiin pää edeltä ja silmät kiinni. Upota, sukeltaa, henkeään  pidätellen,   nautinnollisen rohkeasti. Voidapa hypätä empimättä ja vailla pelkoa,  kokeilematta varpaalla veden kylmyyttä, tähyilemättä kiviä pinnan alla. 

  Olin menossa rakastamani bändin konserttiin, mihin liittyi jännitys, että saako Veli intistä lomaa ja pääseekö mukaan.  Jarkko  tarjoutui lähtemäään kanssani keikalle, jos lippu olisi jäänyt ylimääräiseksi. Vastasin jotain kohteliaan välttelevää, mutta en todellakaan halunnut tai aikonut mennä hänen kanssaan. Mieluummin olisin ottanut mukaan jonkun kaverin. Syksyinen tapaamisemme oli minulle aidosti suhteemme viimeinen näytös.  Jarkko soittelee minulle silloin tällöin, yhä harvemmin, yleensä yöllä tai esimerkiksi ollessaan humalassa. Tyypillisiä ex-puheluita.   Onneksi Veli sai lomaa, ja pääsimme yhdessä keikalle. Hänen kanssaan se olikin hauskinta; musiikki on ollut meille se yhteinen juttu.  Olen ollut muutenkin liikekannalla: pikkujouluissa, ravintoloissa, työhön liittyvissä etäkoulutuksissa (minulle tarjoutui mahdollisuus pieneen ylennykseen talon sisällä). Vaihtaisin kuitenkin kaiken tämän hauskan ja jännittävän yhteen rauhalliseen hetkeen Eeron kans...

  Juttelimme viikonloppusuunnitelmista treenien jälkeen. Kerroin olevani perjantaina yövuorossa ja heitin: "Tulkaa moikkaamaan viideltä aamulla, se on yön väsyttävin hetki."  Viideltä työkaverini huikkasi: "Siellä on joku kävelijä." Menin katsomaan, ja se oli hän, Eero. Hän käveli lähemmäs pitkänä ja hurmaavana, viluisena ja hymyillen, lunta tummassa tukassaan. Oli y ön hiljaisin, pysähtynein tunti; k aikki tuntui vähän epätodelliselta, ihmeelliseltä. Olin häkeltyneen ujo ja excited enkä voinut lakata hymyilemästä. Juttelimme puolisen tuntia tai en tiedä - sata vuotta - aika oli menettänyt merkityksensä hassussa päässäni. Käteni tärisivät, kun tarjosin hänelle kahvia.  Olin tullut töihin pyörällä, joka oli yön aikana hautautunut ensilumen alle. Eero lupasi kohteliaasti ottaa sekä pyörän että minut kyytiin ja ajoi minut kotiin kuudelta. En tiedä, mitä olisin sanonut, mitä olisin uskaltanut sanoa. Veli oli kotona ja nukkui, joten en oikein voinut kutsua sisäänkään. L...

  Eero  ei pidä teepaitaa budopuvun alla, ja kaistale hänen lihaksikkaasta rinnastaan on näkyvissä. Hän  ohjaa loppuvenyttelyjämme rauhallisesti, ammattimaisesti ja keskittyneen asiallisesti. Kun taivutan itseäni hänen ohjeidensa mukaisiin käsittämättömän vaikeisiin asentoihin, ajatukseni liukuvat levottomille harhateille. Ajaudun kuvittelemaan, että hän puhuisi minulle samaan äänensävyyn sängyssä. Antaisi käskyjä noin ärsyttävän, viileän auktoritäärisesti. "Nosta jalkasi niskan taakse. Käänny ympäri." Palaan miellyttävistä, mutta tuhmista kuvitelmistani takaisin treenien todellisuuteen punastuneena ja huvittuneena. Onneksi ajatukseni eivät näy päälle päin. Toivottavasti eivät. Myöhemmin menemme taas yliopistoväen suosimaan baariin treenioluelle. Pojat puhuvat armeijasta, ja Eero heittää ohimennen olleensa reservissä jo kymmenen vuotta. Yllätyn. Okei: hän siis vaikuttaa muihin verrattuna niin aikuiselta, koska on oikeastikin aikuinen. Hän ei muuten koskaan juo näissä yhte...

  Päivitystauko on johtunut yksinkertaisesti siitä, että olen vain elänyt ja nauttinut. Olen ottanut ehkä liiankin ahneesti työvuoroja opiskelutavoitteisiini nähden. Työpäivät ovat niin selkeitä ja järjestäytyneitä: tiedän mitä pitää tehdä ja olen oppinut pärjäämään ihan hyvin. Osaan hallita sitä kaaosta ja saan onnistumisen riemua. Opiskelupäivät taas ovat hahmottomampia. Ei niinkään tentteihin lukeminen, vaan se hiton gradu. En saa siitä kunnolla otetta. Iltaisin käyn ulkona Milan ja muiden uusien työkavereideni kanssa. Saimme Milan kanssa VIP-passit paikalliseen yökerhoon, joten : ehkä ulkoilua on liikaakin.   Treeniporukassa olen tyttö poikaporukan keskellä, joten kai luonnollisesti herätän jonkun verran kiinnostusta. On pientä flirttiä; jotkut pojista pyytävät tanssimaan, kun törmäämme yöelämässä. Mutta se suuri ihastukseni ei tunnu olevan tietoinen olemassaolostani. Hän on minulle aina viileän ja etäisen kohtelias ja huomaavainen, mutta siinä kaikki.  Maanantaina tr...

  Elämässäni on uusia miehiä. Se on hauskasti kutkuttavaa ja poreilevan kevyttä kuin kupliva kuohuviini. Painavat, koko nuoruuteni kestäneet suhteeni Jarkkoon ja Tuomaaseen ovat viimein päättyneet kumpikin lähes samoihin aikoihin. Nyt en etsi mitään vakavaa. Tuntuu vain ihanan hauskalta huomata kokevansa vetovoimaa, kiinnostusta ja lepattavia ihastuksentunteita pitkästä aikaa.  Töissä on yksi opiskelijapoika, Tommi, joka on saanut sydämeni rytmin jonkin verran kiihtymään. Hän on sellainen super itsevarma, sanavalmis ja fiksu tyyppi, ja olemme tulleet mainiosti toimeen. Tommi asuu melkein naapurissa, ja yhtenä iltana päädyin hänen luokseen baari-illan jälkeen. Mitään ei siis tapahtunut. Joimme teetä ja juttelimme. Keskustelu meni ehkä enemmän niin, että minä kuuntelin ja hän puhui. Sen illan jälkeen jäin miettimään, että olenko sitten ihastunut vai en. Kunnes yhtenä iltapäivänä Mila soitti minulle katuvana ja tunnusti suudelleensa Tommin kanssa. Milahan on tosi flirtti ja testa...

  Olen saanut uuden alun, josta haaveilin ja jota kipeästi tarvitsin.  Duuni ei ole oman alani töitä, ja se on raskasta ja hektistä, mutta hauskaa. Viihdyn. Palkkani tuntuu ihan ylellisyydeltä opintotuella kituuttamisen jälkeen, ja rahoitan sillä hyvin opintojen loppuvaiheen. Erityisen hauskaa ja virkistävää on olla osa työporukkaa. Työkaverit ovat kanssani samaa ikäluokkaa: toiset ovat opiskelijoita Kotikaupungin yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa, toiset viettävät töissä välivuotta lukion tai ammattikoulun jälkeen.  Parhaiten olen tutustunut Veljeni ikäiseen Milaan, joka on tosi välitön ja superhauskaa seuraa. Mila on kaunis kuin mikä ja hyvin flirtti, ja hänen ympärillään pyörii aina poikien muodostama ihailijajoukko. Valitettavasti hän on itse eniten ihastunut yhteen päällikköömme, joka on kihloissa.  Toinen uusi tuttavapiirini on muodostunut harrastuksen kautta. Marian poikaystävä kävi edellisenä kesänä treenaamassa Kotikaupungissa korealaista kamppailulajia...

Kun saavut luokseni, saavut epäluottamuksen karulle maaperälle, jonka ylle ei aurinko enää ikinä nouse.  Hiljaisten katujen yllä roikkuu ikuinen, valju aamuhämärä. Vaistoat, miten partisaanit tähtäävät sinua autioilta katoilta väijyen yhtäkin varomatonta liikettäsi.  Kujalla törmäät kalpeaan lapseen, sen silmät ovat säikyt, nälkäiset. Ojennat hyväätarkoittavan kätesi, mutta se luikahtaa pakoon kuin varjo.  Verhot heilahtavat ikkunoiden eteen.  Vilaukselta katseesi ehtii tavoittaa lujia, harmaita kasvoja, itkeneitä, peräänantamattomia silmiä.  Etkö ymmärrä.  Et ole tervetullut tänne valkeine lippuinesi,  lihavine rauhankyyhkyinesi.  Sota on kenties ohi.  Silti maa on raiskattu. Silti kodit ovat raunioina.  Silti lukemattomat ristit seisovat  synkkinä rivistöinä. Ja kylmä tuuli humajaa kaiken yli kuin myöhästyneet anteeksipyyntösi.  Olet saanut synninpäästösi.  Mene siis jo.  On aika sytyttää kynttilä kuolleille. Antaa ...

  Jarkko oli pakotie vaikeasta ja pelonsekaisesta elämästäni. Hänestä tuli eskapistinen ja romanttinen fantasia. Koska hän oli niin kaukana ja läsnä vain virtuaalisesti, minun oli helpointa olla hänen kanssaan. Minulla ei ollut voimia aitoon ihmissuhteeseen, mutta pystyin hetkittäin imitoimaan sellaista Jarkon kanssa. Meille kehittyi kesän mittaan puhelinsuhde: haparoivia ensitreffejä, vakiintuneita kohtaamisia, rakkautta, seksiä. Sitten hän tuli luokseni pariksi päiväksi.  Kaikki tapahtui. Kaikki mahtui kahteen vuorokauteen: vieraus ja ujous, ensimmäinen henkeäsalpaava kosketus, höyhenenherkkä läheisyys, taivaat repivä rakastelu, pyörryttävä rakastuminen. Mutta myös riita, viha, katkeruus ja kylmyys. Viimeisenä iltana riitelimme, puhuimme menneistä ja tulevista. Rakastelimme hitaasti ja hiljaa, silmät syvällä toistemme silmissä, itkien. Nukahdimme sylikkäin, jäsenet ja sielut yhteenkietoutuneina.  Seuraavana aamuna Jarkko lähti kotiin. Työpäiväni jälkeen itkin koko illan...

Minun ei olisi pitänyt pyytää Jarkkoa käymään. Mitä oikein kuvittelin? Että voisin viettää pari huoletonta päivää? Keskustella? Rakastella? Haluan mennä ajassa taakse kolme päivää. Haluan, että elämä on töitä ja harrastuksia - ei tätä viiltelevää rakkautta, ei tätä lamaannuttavaa kipua.  Ei viime yön ylimaallista onnea. Ei tuntikausia kestävää rakastelua. Ei näitä väsyneitä itkukohtauksia ikävästä ja toivottomuudesta. Anna minulle rauha !

  Isä alkoi taas juoda. Minä tajusin, kuinka onnellisesti kaikki sentään on ollutkin näinä muutamina viikkoina. Olen herätellyt henkiin kirjeenvaihdon Pikkusiskon kanssa, alkanut käydä ryhmäliikuntatunneilla, suorittanut tarmokkaasti opintoviikkoja. Olen ulkoillut, tapaillut ystäviä ja saanut töitä.  Elämä on ollut täynnä pieniä, tyytyväisiä juonenkehittelyjä. Nyt on taas vain yksi juoni. Pitää itsensä koossa ja täysjärkisenä kaiken keskellä ja kaiken läpi.  Kuvittelin jo, että toivoa oli. Että voisimme elää ihanassa sadussa nimeltä tavallinen elämä: pelata korttia, syödä tai juoda kahvit yhdessä, olla perhe.  Haluaisin ymmärtää isää, mutta en voi. Miksi? Miksi hän juo? Emmekö ole tehneet kaikkemme ollaksemme tukena? Emmekö ole istuneet terapiassa hänen vuokseen? Eikö hän ole saanut riittävästi ymmärrystä, tukea ja apua?  Kukaan ei voisi tehdä sen enempää kuin tehty on. Ei kukaan paitsi hän itse. 

  Rauhallisia intiaanikesän päiviä. Luen tenttiin kesän jäljiltä autioituneella rannalla, jossa nautin syyskuun auringon lämmöstä ihollani. Viikonloppuisin Veli tulee lomille, ja on aina hauskaa olla hänen kanssaan. Käyn Tiinan ja hänen kämppiksensä kanssa terasseilla. Hain myös osa-aikaista työtä, jota voisin tehdä gradunkirjoittamisen lomassa. Työhaastattelu meni varsin mukavasti, joten toiveeni ovat korkealla.  Kaikki on siis kunnossa niin kauan kuin tyydyn tähän päämäärättömään, ajelehtivaan elämänrytmiini. Kysymykset niin kuin: "Entä sitten kun valmistun? Saanko alani työtä?" tai "Rakastanko enää koskaan ketään?" saavat minut ahdistumaan. 

Olen ollut lähestulkoon rakastunut muistoihini Jarkosta. Soittelemme nykyisin aika usein ja kepeä, eroottinen flirttailumme on varsin viihdyttävää hauskanpitoa. Puhumme paljon seksistä, mutta toisaalta kaikki muu, mistä voisimme puhua olisikin hirveää ja kipeää.  Pyörittelen nostalgisena varhaisen nuoruuden muistoja päässäni tietäen hyvin, ettei menneeseen ole paluuta. Ja viimeisten vuosien pettämisen, eron ja yhteenpaluun sairaaseen kierteeseen en todella halua palata.  Minun on ollut kuitenkin pakko kysellä itseltäni, että entä jos. Mitä se edellyttäisi? Olisi pakko repiä auki kaikki jo arpeutuneet haavat, olisi pakko tehdä töitä aivan tosissaan, pakko muuttaa itsensä ja koko tapa olla yhdessä. En tiedä, onko se ylipäätään mahdollista? Yhtenä myöhäisen yön keskustelun aikana Jarkko selitti, kuinka riidellessämmekin hän ajatteli, miten upea nainen minä olin ja miten paljon hän minua rakasti. Ja minä kysyin: "Kuinka paljon sie silloin rakastit miuta, kun petit miuta?" Siinä s...

  Tuomas soitti aamulla kuuden aikaan, yövuoronsa jälkeen. Rakas Tuomas-parkani. Hän oli hätäpäissään ja kyseli kyselemistään. En pystynyt suunnattomalta ahdistukseltani antamaan hänelle kunnon vastauksia. "Kun mie en jaksais nyt alkaa puhua. Soitan siulle ehkä joskus ens viikolla", lupasin niin epämääräisesti kuin mahdollista.  Tuskinpa soitan. En halua sydämeni havahtuvan armeliaasta puudutuksestaan. Näin on hyvä.  En tiedä, mitä tehdä. Jos nyt valitsen sen tien, että vältän tärkeitä ihmissuhteita, koska ne saattavat satuttaa - se olisi kyynikon valinta, joka ei johda onneen. Mutta minulla ei ole voimia.  En uskalla ajatella pidemmälle kuin tämä päivä enkä voi luvata mitään kauaskantoista, koska tunteeni ja mielialani vaihtelevat koko ajan. Tarvitsen aikaa olla yksin, rauhassa, turvassa.  Miten voisin selittää tämän Tuomaalle? En itsekään ymmärrä itseäni. Tai ymmärrän. Mutta osaan kuvitella, millaiselta hölynpölyltä nämä abstraktioni kuulostavat.  Hyvä J...