Tekstit

Tuskinpa soitan takaisin.

Kuva
  Tuomas soitti aamulla kuuden aikaan, yövuoronsa jälkeen. Rakas Tuomas-parkani. Hän oli hätäpäissään ja kyseli kyselemistään. En pystynyt suunnattomalta ahdistukseltani antamaan hänelle kunnon vastauksia. "Kun mie en jaksais nyt alkaa puhua. Soitan siulle ehkä joskus ens viikolla", lupasin niin epämääräisesti kuin mahdollista.  Tuskinpa soitan. En halua sydämeni havahtuvan armeliaasta puudutuksestaan. Näin on hyvä.  En tiedä, mitä tehdä. Jos nyt valitsen sen tien, että vältän tärkeitä ihmissuhteita, koska ne saattavat satuttaa - se olisi kyynikon valinta, joka ei johda onneen. Mutta minulla ei ole voimia.  En uskalla ajatella pidemmälle kuin tämä päivä enkä voi luvata mitään kauaskantoista, koska tunteeni ja mielialani vaihtelevat koko ajan. Tarvitsen aikaa olla yksin, rauhassa, turvassa.  Miten voisin selittää tämän Tuomaalle? En itsekään ymmärrä itseäni. Tai ymmärrän. Mutta osaan kuvitella, millaiselta hölynpölyltä nämä abstraktioni kuulostavat.  Hyvä J...

Miehet eivät pääse häiritsemään rauhaani

Kuva
Olen elänyt täydellisessä kuplassa viime viikot. Olen keskittynyt Mummoon, vanhempiini ja serkun lapsiin, joita olen käynyt hoitamassa. Henkilökohtainen elämä on ollut tauolla. Jarkkoa ajatukseni ovat silloin tällöin kepeästi sipaisseet. Se tuntuu helpolta ja herttaiselta, ja tuo kahden viikon takainen onnellinen sunnuntaikin on kuin joku lapsena kuulemani satu. Niin irrallaan se on todellisesta elämästäni.  Minusta on nyt mukavaa antaa päähäni ajelehtia kuvia hänestä ja itsestäni, mutta siihen on syynsä. Hän on niin kaukana, ettei hän pääse sotkemaan jokapäiväistä uneliasta hiljaiseloani. Juuri rauhaa kaipaan eniten. Etten ole vastuussa kenellekään tai kenestäkään. Että voin pyörähtää hetken sosiaalisissa kuvioissa, tulla kotiin, vetää verhot eteen ja laittaa puhelimen äänettömälle.  Jarkko ehkä luulee, että olemme matkalla seurusteluun ennen pitkää. Mutta olen tyytyväinen yksinolooni.  Tuomas taas -. Tiistaina palasin kotiin serkun luota, ja postilaatikkooni oli tungett...

Toivoa ja muisteluita

Kuva
  Viime viikolla tyhjensimme Mummon asuntoa, koska lääkärit totesivat, ettei hän ole kunnossa asumaan kotona. Tuntui raskaalta koota pahvilaatikoihin toisen koko elämä. Nyt Mummon tavarat on siroteltu kotiin ja omaan varastooni. Hänen mielikuvitukselliset vaatteensa, krumeluuriset hörhelöt, hatut, turkit ja kävelypuvut makaavat pakattuina kanakopissani.  Mummolla oli tapana pukeutua komeasti sävy sävyyn. Hän käytti hattuja ja näyttäviä pukukoruja ja usein korkokenkiä. Hän laittoi aina huulipunaa vaikka ainoastaan ruokakauppaan mennessään. Hänellä oli pehmeät, taipuisat hiukset, jotka asettuivat kauniille laineille. Muistoissani hän kävelee uljasryhtisenä, vilkas hymy huulillaan ja pilke silmissään.  Muistoissani hän letittää nauhoja minun ja Annan hiuksiin ennen kouluunlähtöä. Nopeat kädet tanssittavat piirakkapulikkaa, jauhot pöllyävät. Yhdessä käperrymme päiväunille valkoisen pitsipeiton päälle, violetin villashaalin alle. "Mummo, kerro siitä, kun sie olit lapsi," minä ...

Suudelmia ruohikossa exän kanssa

Kuva
Tapasin Jarkon kanssa viikonloppuna. Hän oli käymässä Kotikaupungissa, joten - miksei. Olemme soitelleet, ja hän on ollut tukena ja olkapäänä ongelmissani perheen kanssa.  Näimme vanhassa kaupungissa. Minä olin tapaamispaikalla ensin. Katselin lehmuksen varjosta, kun hän kiipesi mukulakivettyä mäkeä ylös, huomasi minut ja hymyili. "Minä sanoin aina, että sulle sopisi tuollainen tukka", hän sanoi heti ensimmäiseksi hyväksyvästi. Olen leikkauttanut ennen pitkälle selkään ulottuvan tukkani polkkamittaan keväällä. Uusi kampaus oli minulle uusien alkujeni symboli.  Kävimme kahvilassa ja kävelimme sitten puistoon, lännenpuoleisille rinteille, jossa kasvoi korkeaa heinää ja kuivuudessa lakastuvia niittykukkia. Myöhäiskesän ilta-aurinko paistoi suloisen lämpimästi. Makailimme ruohikossa juuri puhelematta. Jarkko riisui paitansa kuumuudessa ja työnsi sen tyynyksi päänsä alle. Minä suljin silmäni ja ajelehdin puoliuneen.  Havahduin siihen, että Jarkko oli kumartunut ylitseni ja suu...

Kun toinen ei ole lihaa ja verta, vaan unta unessa

Kuva
Yritän olla miettimättä Tuomasta. Se tuntuu helpoimmalta. Annan vain päivien kulua omalla painollaan; yritän keskittyä pikkuaskareisiin ja nykyhetkeen. Mutta aina silloin tällöin vihlaisee: olin niin häpeämättömän, käsittämättömän onnellinen hänen kanssaan koko kevään. Ja nyt kaikki on kuin pois puhallettu.  Ehkä minun ei pitäisi syyttää itseäni liian ankarasti. Jos minun pitäisi palata kesäkuun painajaismaisiin päiviin ja kaikki menisi samalla tavoin, Tuomas olisi aina töissä ja isän kanssa olisi helvetti irti. Ei minulla olisi sen enempää voimia. En voisi tehdä toisin juuri mitään.  Ehkä elämä olisi jokatapauksessa murskannut tämän hennon suhteen. Me olemme liian samanlaisia, Tuomas ja minä. Liian herkkänahkaisia, varovaisia ja passiivisia. Ja molemmat puoliksi ajattelemme, ettei toinen ole ihan todellinen, oikeaa lihaa ja punaista verta, vaan pikemminkin jotain käsistähaihtuvaa, savua, unelmaa, unta unessa.  Mutta katkeralta se tuntuu. Katkeralta. Ajattelin keväällä, e...

Kriisin jälkeen

Kuva
En ole koskaan voinut näin huonosti. Isä tosin on kohtalaisessa kunnossa. Ei henkisesti, mutta ainakaan hän ei juo. Itseeni on iskenyt masennus, pelko ja suru vasta nyt, kun pahin helvetti on ohi. Kaksi viikkoa sitten, kun kaikki oli pahimmillaan, tunsin aika vähän. En uskaltanut alkaa tuntea. Oli kuin olisin ollut irrallaan ruumiistani, katsellut itseäni katonrajasta: "tuossa se ihminen kävelee ja puhuu, sille tapahtuu kauheita asioita, mutta onneksi minä olen turvassa, tuskan ja ajatusten tavoittamattomissa".  Heti kun isä tuli vähän parempaan kuntoon, sairastuin kuumeeseen. Kehoni purki pahan olon ja pelon, kun mieleni oli liian lukossa sitä tekemään.  Nyt olen nääntynyt, ja kaikki tuntuu olevan vähän liikaa. Veli lähti armeijaan, ja minulla on häntä ikävä. Minun ei pitäisi olla yksinäni, koska yksin minun on satumaisen helppoa vähät välittää. Tänäänkin olin sopinut, että tapaan Tuomaan, mutta minä minä sen sijaan tein. Vedin verhot eteen ja suljin puhelimeni. Tiedän menet...

Siedätyshoitoa häpeään

Kuva
Isä on vuosia hoitanut Mummon asiat, laskujen maksamiset ja niin edelleen. Nyt hän ei kykene siihen.  Jouduin selittämään nöyryyttävän tarinan moneen kertaan. Sairaalan sosiaalityöntekijälle. Ensin pankkivirkailijalle ja sitten pankin esimiestason henkilölle. Isän Pohjois-Suomessa asuvalle sisarelle. Ensimmäinen kerta puhua asiasta vieraalle ihmiselle melkein pyörrytti minua. Mutta vastaanotto oli koko ajan asiallista. Sain siedätyshoitoa häpeäntunteeseeni, jossa ei ole oikeastaan edes järkeä. Kun kuitenkin itse  yritän toimia oikein.  Lopulta minusta sitten tuli Mummon edunvalvoja.  Mummo itse on sairaalassa, eikä siunaukseksi ja onneksi ymmärrä näistä tapahtumista ja ainoan poikansa käytöksestä mitään. Käyn istumassa hänen luonaan pari kertaa viikossa. Usein hän luulee minun olevan tyttärensä. Se sopii minulle hyvin. Olen mielelläni kuka tahansa, jonka tapaaminen vain Mummon tekee onnelliseksi. Hän ei ehkä tunnista juuri minua, mutta hän tuntee sydämessään minun ol...