Mansikkapelloilla, ikuisesti

Anna soitti eilen. Kaipaan häntä niin paljon ja tarvitsen häntä elämääni enemmän kuin ketään. Anyways, tämä runo on sinulle, Anna: Lumivalko ja Ruusunpuna Ei olisi minua ilman sinua, ehkei mitään ilman sinua.  Minä olen sinun varjosi ja sinä olet minun kuvajaiseni.  Mitä on välissämme? Vain hiekkalaatikko, keinut ja parkkipaikka.  Mutta sinä pyrähdät nauraen pihan yli luokseni. Sinulla on ruusunpunaiset lettinauhat,  ja omani ovat lumenvalkoiset. Mitä on välissämme? Vain vuosia ja vuosia eilisten todellisuutta muistoiksi ja myyteiksi hämärtyneinä. Vain mies, mies, miehiä. Eikä kukaan heistä ollut yhtä rakas.  Mitä on välissämme, sisareni, rakkaani? Ei mitään ole välissämme, ei kukaan ole välissämme.  Vain minun ajatukseni leijailemassa ympärillämme. Poimit ne ilmasta hymyillen, itse kasvattamasi hedelmät. 

Tunnen itseni muukalaiseksi omassa kaupungissani. Kotikaupunki... sataman lempeät valot, vanhan kaupungin iättömät mukulakivikadut, kaupunkipuistojen kultaiset lehmukset: katson kaikkea tuttua ja ikonista tuntien ikävää, mutta saamatta näkemääni yhteyttä. Kaupungin silhuettiin on noussut korkeita rakennuksia, ja eksyn uusille teille ja aukioille. Mutta muutakin on muuttunut kuin vain fyysinen ympäristö. Vanhat ystävät ovat lähteneet ja hajonneet maailmalle. Jokaisella lomalla yhä harvempi palaa. Ihan kuin en itsekään enää kokonaan kuuluisi tänne. Kotikaupunki on osa identiteettiäni ja juuriani, osa minua ikuisesti. Puhun yhä murretta, mikä on tietoinen valinta. Täällä on lapsuus, nuoruus, tuhansia muistoja. Mutta elämäni taitaa olla jo muualla.  En kuulu Opiskelukaupunkiinkaan, vaikka olen oppinut rakastamaan sitä. Sinne luomani siteet ovat rakkaita, mutta hauraita, koska perustuvat yliopistoon ja opiskelukavereihin. Vuoden päästä ensimmäiset meistä valmistuvat, ja suur...

Kerroin Jarkolle episodista Miikan kanssa, mutta jätin pois, että hän yöpyi luonani. Jarkko ei myöskään tiedä keväisestä fuck-buddy-suhteestani Miikan kanssa. Mehän emme olleet silloin yhdessä, enkä koe olevani tilivelvollinen miesjutuistani eromme aikana. Olisi mahtavaa, jos voisimme puhua kaikesta avoimesti. Salailu ja puolitotuudet vaivaavat minua, mutta olen toisaalta vakuuttunut, että koko tarinan kertomisesta olisi vain harmia. Tiedän liiankin hyvin, miten haavoittuvainen suhteemme on ja miten helposti epäilyt sen murskaisivat. Omatuntoni on puhdas. Vaikka Miika olisi tulkinnut signaalini miten tahansa, niin sanoin kyllä selvin sanoin, etten ole kiinnostunut hänestä enkä seksistä. Mutta uskoisiko Jarkko? En halua satuttaa häntä moisen takia; välillämme on tarpeeksi kipua ilmankin.  Pienoinen mustasukkaisuus on kuitenkin tuntunut herttaiselta. Olen saanut paistatella Jarkon harvinaisessa hellyydessä ja nauttinut siitä paheellisesti. En haluaisi olla romanttinen hölmö, m...

Isä on ollut kuntoutushoidossa kuukauden. On vaikeaa arvailla, millainen hän nyt on. Puhelimessa hän on kuulostanut terveeltä, energiseltä ja toiveikkaalta. Hän on tehnyt paljon päätöksiä. Mutta päätöksiä on kai helppo tehdä, kun on irrallaan kaikesta. Aika näyttää, kestääkö isä elämän selvin päin. Toisaalta haluan sydämestäni uskoa häneen, toisaalta en voi olla epäilemättä, en kaiken jälkeen.  Äiti on ollut uskomattoman vahva. Hänen on täytynyt kasvaa, kun isä on heikentynyt. Hän kantaa kaiken: isän, Veljen, minut, mummon, työn. Silti hän ei näänny, vaan tuntuu uudistuvan. Nytkin hän aikoo aloittaa aikuisopiskelun ja suorittaa ylemmän oman ammattinsa tutkinnon.  Minä en jaksaisi. En ole synnynnäinen selviytyjä. Pohjimmiltani haluan vain olla rauhassa ja turvassa, kaukana elämän kuohuista. Onhan minun ollut pakko käydä läpi kriisejä itsenikin. Mutta ensimmäinen ajatukseni on aina, etten selviä enkä jaksaisi ponnistella. Minun pitää etsiä elämänhalua ja sitkeyttä. Äi...

Minä olen tässä, minä, minunlaisenani. Minulla on hymyni, nenäni ja naarmuiset käteni, minulla on kaksi mustaa lettiä ja surulliset silmät. Ajatukseni ovat omiani: toiset ovat tyyniä kuin tunturijärvi, toiset vallattomia  ja yksi kiertää päätäni kiihkeänä kuin villieläin häkkiään. Onni on ystäväni, tuska tuttuni ja pelko nukkuu vieressäni elämäni kaikkina öinä. Sydämessäni vaalin  muistojani, uniani, satujani, rakkaitani. Maailmani on pieni, mutta oma. Älä siis tule kertomaan, millainen olen.  Minun ei tarvitse katsoa kuvajaista peilistä, jota kätesi pitelee. Ilmankin itseni tunnen. Tunnen arvoni, sieluni mittaisen. 

Kuulin vasta seuraavana päivänä Marialta, että Miika oli sanonut: "Niinan kanssa se olisi niin helppoa, koska Niina ei kuvittelisi, että siinä olisi jotakin muutakin kuin seksiä." Voisin lyödä häntä. Voisin itkeä. Että hän sanoo noin minun parhaalle ystävälleni. Että hän ylipäätään näkee minut siten. Miten minusta voi saada kuvan, että pettäisin miestä, jonka kanssa seurustelen? Viime kevät oli ihan eri asia: Miika ja minä olimme molemmat vapaita. Maria sanoi minulle: "Sinä olet niin viehkeä, se miten sie liikut ja siun asennot. Sie et ite tajua, miten sensuelli ja naisellinen sie oot. Ootsie ajatellu...: siun signaalit saatetaan tulkita väärin?"  Ainakin on selvää, että ystävyyteni Miikan kanssa on katki, poikki ja haudattu maan keskipisteeseen. Viime maanantaina en vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan enkä edes mennyt istumaan luennolla Miikan ja Marian viereen. Maria taas on käsittämättömän suloinen uskollisuudessaan. Maanantaina hän soitti minulle ja se...

Viikonloppuna oli reunion opiskelukaverien kanssa. Alkuillasta istuimme juttelemassa Tommin ja Iidan uudessa kaksiossa ja lähdimme sitten kaupungille. Oli meillä kai hauskaakin: hilpeää keskustelua, iloista tanssimista. Tommilla on samanlainen huumorintaju kuin minulla, ja jaoimme illan aikana monet pilat ja vapautuneet naurut. Silti minun pitää ponnistella keksiäkseni iloa siitä illasta, koska Miika käyttäytyi niin törkeästi. Tai ei. Miika käyttäytyi niin kuin käyttäytyi. Hänellä on omat vaikuttimensa ja oletuksensa. Itsepähän olen pitänyt niitä kovin erilaisena. Itsepähän olen ollut väärässä hänen suhteensa. Romanttinen, sinisilmäinen idiootti! Mitä sitten tapahtui? Kaikessa lyhykäisyydessään: Miika oletti, että menen hänen kanssaan sänkyyn. Noin vain. Sormia näpäyttämällä. Vaikka hän hyvin tietää, että seurustelen Jarkon kanssa. Selitin hänelle jossain tanssilattian reunassa, että en todellakaan aio pettää. Sanoin, että jos hän on vapaa menemään, niin katselkoon ympärilleen...

Kovaa, kovaa ainesta olet. Tylsytät viiltävimmän terän,  väsytät raudan, sammutat tulen -  luodit kimpoavat iholtasi takaisin. Ei sinuun pysty kivi, ei nyrkki, ei itku, ei rukous. Suudelmani jäätyvät poskillesi kuin eksyneet muuttolinnut ja huutoni törmää ohimosi kallioseinään kiiriäkseen kaikuna kauas pois. Voisinpa tulla luoksesi  kärsivällisenä kuin Jumala, viisaana kuin kaikkitiedon puu. Voisinpa herättää sinut ja näyttää sinulle kyyneleen sydämessäni  ja toisen omassasi.

Armeliaan tyhjä on pääni, ajatukseton. Jos soisin itselleni muiston, ehkä muistaisin  karkaavien askelten kaiun, ehkä miettivän veitsenterän  ranteeni sykkeellä. Jos sallisin sydämeni tuntea,  ehkä sen täyttäisi musta rakkauteni, kaunis kuin enkelin otsa, toivoton kuin viimeinen kyynel. Älä pakota minua taistelemaan, Jumala, älä jaksamaan. Minä haluan vain maata, maata,  liikkumatta, ontoin silmin. tietämättä mistään. 

Ainakin näistä kriiseistä saa voimaa. Nostan pääni pystyyn. Minun ei tarvitse järkkyä jokaisesta Jarkon sanasta. Minä en tarvitse häntä elääkseni. Miksi minä aina pyytelen häneltä anteeksi? Nytkin. Minä olin loukkaantunut ja onneton. Hän kohtelee minua nyt kuin rikollista, vaikka olen syyllistynyt vain yhteen asiaan: tuntemiseen. Jarkko rankaisee minua, koska kärsin. Missä on logiikka? Ja mitä se muuten tarkoittaa, etteikö asioista voisi puhua puhelimessa? Suhdetta ei kenties ole olemassa kuin kahtena viikonloppuna kuussa?  Väsyttää, suututtaa, harmittaa. Nukun öisin todella huonosti ja herään neljältä siihen, että sydämeni hakkaa. Ehkä se johtuu vain keltaisesta ja valtavasta täysikuusta, oikeasta lokakuun halloween-kuusta. En jaksaisi riidellä. Kaiken lisäksi huomenna meillä on vuosipäivä.Tapasimme ja rakastuimme viisi vuotta sitten.(ja tässä  linkki  siihen postaukseen, onnellisempiin aikoihin)  

En vastannut pariin päivään, kun Jarkko yritti soittaa, vaikka se tuntui pahalta ja älyttömältä. Minä rakastan Jarkkoa, mutta hänen kohtaamisensa on alkanut pelottaa minua liikaa. Enkä silloin heti riidan jälkeen vain millään jaksanut. On niin paljon helpompi olla yksin, rauhassa.  Vastasin lopulta kuitenkin ja pyysin ensimmäiseksi anteeksi. "Ei tuu mitään anteeksiantoa", Jarkko sanoi, "Puhelimessa ei ruveta mitään setvimään. Jos sinä et voi puhua mulle, kun mä olen siellä, niin ei se kannata puhelimessakaan." Sitten hän hyvästeli. Minä suljin luurin hänen korvaansa. Ehdin ensin. Mutta ei se auta. En jaksa. En kestä, en jaksa. En halua joutua selviytymään. En aio selvitä, eikä minun tarvitse. En halua kuunnella omia ajatuksiani. Tahdon sammuttaa ne. Niin kuin Jarkkokin haluaa sammuttaa minut, ja se on hänelle niin saatanan helppoa. Minä en halua enää. Minulla ei ole enää mitään, ei mitään, ei mitään, ei mitään. 

Jarkko: "Mikä VITTU nyt on vialla!" "Minä yritin puhua sun kanssa siitä ongelmasta, ettei me tehä mitään. Sinun kanssa ei voi puhua. Sinä tulkitset kaiken ihan väärin. Sinä kuulet vain, mitä haluut kuulla." "Lopeta tuo muumiona oleminen. Puhu!" "Sulla ei oo mitään syytä itkeä. Tuo on ihan turhaa. Lupaa mulle, ettet murehdi, kun se on ihan turhaa." "Lupaa." "Lupaa." "Lupaa." "Mun täytyy nyt lähteä. Minä rakastan sua." "Mun on nyt lähettävä." "Minä lähen nyt." Kuulen juoksuaskeleet alas portaita. Ovi on sepposen selällään. Paiskaan sen kiinni niin, että koko rappukäytävä kaikuu rämähdystä. Vedän varmuuslukon kiinni vapisevin sormin. Kuulen, kuinka ulko-ovi käy. Hän on ulkona, mennyt, kohta jo kaukana.  Salome katsoo minuun suurin silmin."Salome, jos miulla ei ois siuta. Jos miun ei ois pidettävä siusta huolta."  Otan sen syliini. Nukumme kolme tu...

Istun tyhjässä kylpyammeessa. Jarkko nukkuu ja Salome hurisee hänen olkaansa vasten. Kellon täytyy olla mielettömän paljon. En osaa sanoa, kuinka kauan ehdin maata heidän vieressään unettomana, silmät auki, ruumis jäykkänä. En osaa sanoa, kuinka kauan olen istunut tässä.  En oikeastaan ajattele mitään. En oikeastaan tunne. En anna itseni.  Jos voisin lakata olemasta. Jos voisin sulkea luomeni ja olla enää avaamatta niitä. Ei olisi enää äidin väsynyttä ääntä puhelimessa, ei isää kuntoutushoidossa, ei Veljeä. Ei olisi Jarkkoa ja tätä tuskaa, ei Mariaa suloisine unelmineen, ei rakasta vapaata Annaani. Ei olisi minua. Ei minua. Se on niin kaunis ajatus, niin levollinen.  Viillän naarmun käteeni, viillän monta, toisia toisten päälle. Iholleni tihkuu pieniä, pyöreitä, kauniinvärisiä pisaroita. Imaisen niitä, raudan makua. Käteni näyttää kauhealta, hyökkäävältä, paljonpuhuvalta. Säikähdän yhtäkkiä omaa hulluuttani. Pesen käteni. Avaan kylpyhuoneen oven. Jarkko l...