Mansikkapelloilla, ikuisesti

Tulin juuri koulubileistä, eikä minulla ole lainkaan sellainen olo kuin hyvistä pirskeistä kotiutuneella ihmisellä. Eijei. Meillä oli kyllä aluksi mukavat etkot Iinan luona. Siellä oli vakioporukka, jonka kanssa vietämme paljon aikaa koulussa ja vapaa-ajalla: Iina, Maria, Tommi, Miika ja minä. Iina on ihana energiapakkaus, joka on pohjakoulutukseltaan tradenomi ja ollut jo ennen yliopistoa työelämässä. Tommi ja Miika ovat parhaat kaverit. Tommi on hienovaraisen älykäs ja huumorintajuinen. Miika on suorapuheinen, terävä ja kova flirttailemaan. Pelailimme lautapelejä. Menimme koulubileisiin kymmenen maissa. Tanssimme vähän, seurasimme illan ohjelmia. Pojat hävisivät omille teilleen. Maria lähti kotiin ennen puoltayötä, ja me jäimme Iinan kanssa vielä hetkeksi.  Santeri käyttäytyi bileissä raivostuttavasti! Ihan kuin hän olisi suuttunut minulle tai jotain, väisteli katsettani eikä tullut juttelemaan. En tiedä. Joka tapauksessa teeskentelimme, ettemme nähneet toisiamme. Typerä...

Irtiotto arjesta Marian kanssa: kävimme risteilyllä. Hemmottelimme itseämme ensin porealtaassa ja sitten nautiskelemalla ihania ruokia a la carte -ravintolassa. Illallla laivan yökerhossa en osannut päättää, kumpaan olin enemmän ihastunut: suklaasilmäiseen ruotsalaispoika Jonakseen vai karun miehekkääseen baarimikko Atteen. Jonas oli laivalla kaveriporukan kanssa, ja yksi kavereista, Peter, oli ruotsinsuomalainen, mikä helpotti illan keskusteluita. Tanssimme koko illan aivan pähkinöinä. Tiedättekö sen tunteen: kun on niin hauskaa, että puhkeaa nauramaan noin vain ihan pelkästä ilosta. Jonas oli siinä suhteessa sukulaissieluni, että olisimme voineet pyöriä tanssilattialla koko yön kaiken unohtaen. Maria ja Peter kävivät sentään välillä ulkona tupakalla, mutta me tanssimme toisillemme tietoisuus rytmin läpitunkemina, väsymättä, hengästyneesti nauraen.  Kävin vähän väliä baaritiskillä hakemassa jäävettä ja höpöttelemässä baarimikon kanssa. (Minulla on vakava baarimikko-syndro...

Tällä hetkellä elämä on niin tavattoman mutkatonta ja seesteistä, että hämmästyttää. En odottanut mitään hyvää tältä syksyltä, päinvastoin: ajatus opiskelusta ja Opiskelukaupungissa herätti alistunutta ja lamaantunutta epävarmuutta, mielikuvia stressistä ja surusta. Vaikka eihän minulla ole nyt syitä suruun ja masennukseen kuten viime keväällä.  Viime viikkoina olen ollut mukana monenlaisissa kivoissa pikku tapahtumisissa: koulubileissä, pubi-illoissa, kaverin tupareissa. Olen tapaillut Santeria silloin tällöin. Hän on kyllä uskomattoman hauska poika, mutten oikein tiedä, minkälainen suhde meillä on. Minun elämäni on jotenkin pientä hänen elämäänsä verrattuna. Hän tuntee pyörryttävän monia ihmisiä eli on verkostoitunut, toimii ylioppilaskunnassa ja ainejärjestöissä, suunnittelee koko ajan jotain ja on mukana kaikenlaisissa hohdokkaissa, muodikkaissa aktiviteeteissa. Santeri melkein hengästyttää minua. Hän on kiinnostava, rento, sosiaalisesti lahjakas, fiksu, hauska, täynnä...

Maria on läheisimpiä ystäviäni ja kavereistani se, jonka kanssa olen eniten tekemisissä joka päivä. Meitä yhdistää myös samanlainen tausta. Olemme niitä, jotka ovat täällä yliopistossa luokkaretkellä. Kummankaan vanhemmat eivät ole korkeasti koulutettuja. Molempien isällä on alkoholiongelma. Kaikki raha mitä meillä on, on itse ansaittu kesätöissä. Ja kumpikin luimme pääsykokeisiin ihan yksin, ilman että kukaan olisi kustantanut valmennuskursseja. Jos emme näe koulussa, niin soittelemme. Oikeastaan puhumme puhelimessa joka tapauksessa joka päivä, puhumme kaikesta. Kaikesta intiimistä (suhteista, seksistä, vanhemmista, sisaruksista) ja kaikesta triviaalista (mitä söimme lounaaksi, siivoamisesta). Mutta olen huomannut, että minun sinkkuelämäni jotenkin kismittää Mariaa. Hänellä ja Nikolla on vakiintunut, hyvä ja turvallinen suhde. Siinä missä minä olen kesällä humunnut ympäriinsä, he ovat viettäneet aikaa kahden mökillä. Viime kesänä minun elämäni oli yhtä juhlimist...

Aloitin uuden syksyn Opiskelukaupungissa käymällä elokuvissa ja pubikierroksella Marian ja Nikon kanssa. Marian poikaystävä Niko on tuttuni jo lukiosta - hyvä tyyppi, joka on aina innostunut ja välitön. Lisäksi hänellä on aina jotain mielenkiintoista sanottavaa, joten ilta oli rentoa hauskanpitoa ja hyviä keskusteluita. Menimme viimeiseksi yökerhoon, jossa jätin pariskunnan kahden ja liehuin ympäriinsä itsekseni. Tapasin kaksi ahvenanmaalaista sälliä, jotka väittivät tehneensä puolitoista vuotta tutkimusta diskon ja ihmisen vuorovaikutuksesta ja saaneensa tarkoitusta varten vieläpä mittavat stipendit. Mahtoiko olla totta, mutta hyvä tarina kuitenkin.  Maria ja Niko lähtivät kotiin jo kahden aikoihin, mutta minusta ilta oli vielä liian nuori. Jäin juttelemaan kolmen opiskelukaupunkilaisen pojan seurueeseen. Törmäsin yhteen meidänkoululaiseen poikaan, Santeriin, jonka kanssa olen tanssinut ja jutellut joskus viime vuonna koulun opiskelijabileissä. Kun paikka meni kiinni, San...

Kotona tilanne on nyt väkinäisen rauhallinen. Iskän juomisputki on päättynyt samalla, kun lomakin loppui. Hän on hiljainen, ärtynyt ja varmaan häpeissään. Ei paljon puhuta. Eletään eteen päin, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei sillä, että mitään anteeksipyyntöjä kaipaisinkaan. Kunhan on taas rauha maassa. Olen yritänyt ymmärtää omia tunteitani liittyen isäni alkoholismiin ja väkivaltaisuuteen. Miksi päällimmäinen tunne on häpeä ja huonommuus? Kun enhän minä ole se, joka juo ja lyö. Olen ihan erillinen yksilö, eikä isäni käytöksen pitäisi minua määritellä. Mutta miksi minua silti hävettää? Miksi minä tunnen olevani täysi nolla ja yhtä arvoton kuin Venezuelan bolivar? Minun on ollut hyvin vaikea puhua kodin tilanteesta kenellekään, edes parhaimmille ystävilleni. Olen pitänyt kulisseja yllä omalta osaltani - enkä ainoastaan suojellakseni perhettä, vaan myös itseäni. Olen varmaan aina kokenut, että isän alkoholismi pitää salata, ette...

Minulla on oma, oikea koti Opiskelukaupungissa, niin ihanaa! Äiti tuli kanssani junalla, ja kävimme yhdessä katsomassa tarjolla olleita vuokra-asuntoja. Tätä valittua pikku yksiötä vuokrasi vanha rouva, joka oli niin mukava ja herttainen. Hän kuunteli mie-sie-kieltämme mielellään, jotenkin liikuttuneena ja kertoili, että hänelläkin on karjalaiset juuret, mutta murre oli karissut jo lapsena kiusaamisen takia.  Rouva oli ollut vuosikymmenet töissä paikallisessa tehtaassa, mutta on jo pitkään ollut eläkkeellä. Hän oli asunut siinä yksiössä nuorena yksinhuoltajana ja kasvattanut poikaansa. Minua kiehtoo, että asunnolla on historia ja tarina. Teimme vuokrasopimuksen, ja sitten rouva halusi tarjota meille kahvit vielä kesäisellä torilla, koska hänellä "oli niin hyvä mieli." Niin on minullakin. Asunto ei ole hieno eikä tilava, mutta se tuntuu kodilta. Näen ikkunasta kauas: kolmen kirkon tornit ja kaukaa jopa aavistuksen merestä. Yliopistolle ...