Mansikkapelloilla, ikuisesti

Vastustin kiusausta keskiviikon, torstain ja perjantain. Lauantaina hyperaktiiviset tunteet nujersivat vuorenkorkean yliminän ja pyöräilin kaupunkiin. Jonossa tunsin itseni ääliöiden ääliöksi, mutten enää kääntynyt takaisin. Menin sisään, kiersin paikan ja vasta sitten vilkaisin syrjäsilmin dj:tä. Se ei ollut DJ. Kävelin suoraa päätä naistenhuoneeseen ja sulkeuduin vessaan. Katsoin kelloa: minun olisi viivyttävä ainakin tunti, ennen kuin voisin häipyä.  Se oli omituinen hetki. Olin toisaalta helpottunut ja toisaalta pettynyt. Hävetti oma käsittämätön käytökseni. Huomasin, että joku stupido tyttö oli kirjoittanut vessan oveen isoin, punaisin kirjaimin: " DJ, I love you. " Tuijotin tekstiä tietämättä itekäkö vai nauraa.  Menin istuskelemaan samaan pöytään, jossa olin viikko aiemmin istunut Jarkon kanssa. Siemailin siideriä ja kävin väkinäistä keskustelua liian nuoren fuksiteekkarin kanssa. Sitten yhtäkkiä näin hänet, DJ:n. Se oli - kuvaamatonta. Hän touhusi hetken jotain tiskin...

En lähde DJ:n baariin. En lähde sinne sen miehen takia, joka ei merkitse minulle MITÄÄN. Menen Opiskelukaupunkiin ensi viikolla ja tämä kesä päättyy. Samalla saa päättyä mokoma idioottimainen ihastus. 

"Anna anteeksi, minä rakastan sua", hän sanoi seuraavana aamuna. Rakastelimme. Nukuimme. Rakastelimme uudestaan. Sanattomasti, hikisesti, täynnä tuskaa. Minä olin uuvuksissa, me molemmat olimme. Emme nousseet ylös, vaikka päivä kului.  Yritin kysyä, mistä yöllä oli ollut kyse. Mutta Jarkko kuittasi, ettei kyse ollut mistään, että hän oli vain ollut humalassa. Hän sanoi suuttuneensa siitä, että olin jutellut ja tanssinut entisen luokkakaverini kanssa. (Mikä ei pidä paikkaansa, koska aikajana meni niin, että hän suuttui ensin ja siksi yleensä etsin muuta juttuseuraa. Sitä paitsi en tanssinut kenenkään kanssa, vain itsekseni.)  Sitten hän otti puheeksi repeytyneen paitansa ja halusi minun ostavan hänelle uuden. Katsoin häntä silmiin yrittäen tajuta. oliko hän tosissaan. En ollut uskoa koko tilannetta. "Jarkko, muistatsie, mitä yöllä tapahtui? Se paita repesi, kun sinä tönäisit minut maahan," sanoin varovasti. "Minä sanoin, että ota irti. Kun sinä et puhetta ymmärt...

Jarkko oli luonani Kotikaupungissa viikonloppuna, ja kaikki meni hyvin, kunnes teimme tyhmän päätöksen mennä yhdessä klubeilemaan. Tietysti juuri sinä iltana DJ:n piti olla soittamassa. Olen kertonut Jarkolle olleeni hänen kanssaan treffeillä, mutta onneksi en kuitenkaan setvimättömistä tunteistani. Jarkko joi liikaa - ja loppu on historiaa.  Hän vilkutteli DJ:lle, kävi pyytelemässä toivebiisejä ja kosketteli minua koko ajan kuin reviiriä merkiten. Sitten hän alkoi yhtäkkiä murjottaa eikä suostunut sanomaan minulle sanaakaan. Ehkä minun olisi pitänyt olla kärsivällinen, mutta kun suututti koko ihminen ja pilalle mennyt ilta. Jätin Jarkon ja lähdin juttelemaan omien tuttavieni, yläkouluaikaisten luokkakaverien, kanssa. Kävin pari kertaa kysymässä, mikä häntä vaivasi, mutta hän ei edes katsonut minua, kun puhuin. Annoin hänen mököttää omassa rauhassaan, kiertelin ympäriinsä ja tanssin yksikseni.  Kun valomerkki räpsähti, menin taas puhuttelemaan Jarkkoa, joka nojaili dj:n tiskii...

Pari ahdistuksen päivää. Sydän lyö rinnassa liian tiheästi, kipeästi. Tekee mieli lähteä mihin tahansa, pois tästä talosta joka tapauksessa. Toisaalta ei tee mieli liikahtaakaan; huvittaisi piileskellä poissa auringonvalosta ja kaukana ihmisten katseista.  En halua sanoa sanaakaan, mutta olen pakahtua kertomattomiin tarinoihini, Haluan lohtua ja rakkautta - työnnän jokaisen ihmisen pois luotani. Itken - olen kylmänkova kuin teräs. Kävelen leuka pystyssä - vapisen sisälläni kuin peloteltu lapsi.  Ja pelko. Pelkään liikaa ja kaikenlaista: elämistä ja kuolemista, toista yhtä paljon kuin toista.  Pelkään olla Jarkon kanssa, puhua hänelle, nukkua, rakastella, elää. Yhtä paljon pelkään elämää ilman häntä.  

Kaupungilla ravintolassa iski outo erillisyyden tunne: kuin en olisi ollut minä itse ongelmineni, vaan joku vieras tyttö lyhyissä sortseissaan ja huulipunassaan, olutlasi kädessään. Ei tuntunut todelliselta.  Olin yksin. Yksin tulee kohdattua uusia ihmisiä. Juttelin miehen kanssa, joka oli ajanut rekkaa Moskovaan. Hän kertoi nähneensä ystävänsä tapettavan silmiensä edessä. "Poliisi?" hän sanoi, "sinä et ymmärrä sitä paikkaa. Siellä ei poliisi ole mitään."  Tapasin myös kaksi miestä, jotka olivat paluumatkalla Lapista. "Me ei olla juteltu kenenkään kanssa kuukauteen", he sanoivat. Mainioita miehiä pitkine partoineen, maastopuvuissaan ja retkeilysaappaissaan. Heillä oli ihmeellisiä tarinoita tuntureista, kolmenkymmenen kilon jättiläislohista, maanalaisista hiekkarannoista ja muinaisista kultajoista. He tarinoivat ja minä kuuntelin ja me kaikki hymyilimme koko ajan - minä perinjuurin viihdytettynä ja he omien muistojensa lumoamina. Myöhään yöllä menin sitten ...

Olemme puhuneet, että muuttaisin Itäiseen Kaupunkiin loppuvuonna, ja olen ujosti alkanut tehdä valmisteluja. Olen yrittänyt luottaa yhteiselämäämme tulevaisuudessa. Itse asiassa olen takertunut siihen, kun ei minulla oikein muuta ole.  Jarkkoa naurattaisi kuulla minun sanovan näin. En nimittäin anna hänen aavistaa, kuinka riippuvainen hänestä olen. Hän ei voi sietää riippuvaisuutta. Kaava menee niin, että jos minä rentoudun, hellitän ja uskallan tuntea turvallisuutta, hän ahdistuu ja pettää minua. Siksi esitän kovaa, itsenäistä ja omapäistä. Sanoin hänelle, että haluaisin Pääkaupunkiin, koska siellä minulla on ystäviä ja Itäisessä Kaupungissa en tunne ketään. Vaikka monta kertaa ainut ajatus, joka pitää minut hengissä, koskee tulevaisuutta hänen kanssaan.  Ehkä sitä tulevaisuutta ei olekaan olemassa. Pilvilinnani yhteenmuuttamisesta romahtivat. Kuulin Jarkon äidiltä, että Jarkko olikin mennyt katsomaan asuntoa yhdessä kaverinsa kanssa. Menin suunniltani kiukusta ja surusta ja ...