Mansikkapelloilla, ikuisesti

Soitin kotiin vain kuullakseni tavallisista asioista. Puhuin isän kanssa säästä ja kissoista. Mutta sitten hän sanoi kuulevansa äänestäni, että olen murheellinen ja alkoi kysellä, mikä hätänä. Aloin itkeä. Hän alkoi itkeä. Äiti tuli puhelimeen ja sanoi niin järkeviä, vastaasanomattomia asioita, että tyynnyin. Kerran hän huudahti: "Mie soitan sille ja puhun vähän!" "No, etkä soita!" vastustin, ja minua nauratti jo vähän.  Illalla Veli soitti minulle ja jutusteli kaikenlaista: vanhojentansseista, koulusta, ostamastaan Tolkien-aiheisesta kirjasta, Star Wars -elokuvasta. Emme puhuneet sanaakaan Jarkosta, mutta kuulin ja tunsin pikkuveljen rakkauden ja myötätunnon.  Olen hyvilläni. Se on totta, että vasta hädässä huomaa, kuinka toiset ihmiset sittenkin välittävät. Että oma perhekin - vaikka meillä on omat ongelmamme ja kipupisteemme - silti tuemme toisiamme. Silti meillä on rakkaus.  Olen saanut näinä päivinä niin paljon myötätuntoa, lämpöä ja ymmärrystä.

Suruni. Se ei vielä iske täydellä voimalla pariin, kolmeen viikkoon. Vielä nyt reagoin ensisijaisesti kehollani. En syö kuin pakosta, ruoka oksettaa minua. Kun Jarkko viimeksi soitti, hampaani kalisivat ja minua tärisyttivät vavistukset, jotka saivat kaapinoven selkäni takana kolisemaan. Kipu on fyysistä, olemassa itsestään, muistuttelematta. Sydämessäni ja vatsassani tuntuu koko ajan kireä solmu, ja kuumat kyyneleet kohoavat silmiini refleksinomaisesti.  Mutta en aktiivisesti ajattele Jarkkoa tai tilannettani, en pystyisi siihen.  Tämä on prosessi ja menee kyllä ohi ajan mittaan. Ehkä tällä kertaa jopa lopullisesti. Eilen mietin: minun on sanottava Jarkolle, etten halua mitään taukoa. Vaikka roikun yhä kiinni rakkaudessani murtuvin kynsin, niin ymmärrän silti, mikä on loppu. Tunteeni ovat sekaisin, mutta järjelläni oivallan. Loppua on turha työntää eteen päin. En ole kuukauden kuluttua vahvempi sitä kohtaamaan. Pikemminkin heikompi.  Vaikka olisin kuinka onneton, kuin

Kävin Marian luona. Juttelimme niitä näitä, ja kissamme juoksentelivat innoissaan toistensa perässä. Yhtäkkiä: "Niina, mitä siun kädelle on tapahtunut?" Häkellyin ja punastuin enkä keksinyt mitään vastausta. Maria vapisi , pyyhki silmiään ja ojentautui halaamaan minua. "Onhan siulla kuitenkin niin paljon... Ethän sie ollut tosissasi? Sanoin, että ei, en ollut tosissani ja ajattelin, että onhan minulla ainakin sinut, Maria. Viivyin aika myöhään puhelemassa. Tuntui, että onhan sentään muutakin elämää kuin Jarkko. Maria on niin hyvä, niin hyvä. Aina valmiina ottamaan minut vastaan, kun kaadun. Miksei hän väsy kantamaan surujani, auttamaan? Tunnen, etten mitenkään voi korvata ja maksaa takaisin hänen huolenpitoaan. En mitenkään muuten, kuin olemalla kiitollinen ja rakastamalla häntä. 

Jarkko oli luonani Opiskelukaupungissa viikon. Päivät olivat tulvillaan tammikuun auringon puhtaanvalkoista kirkkautta. Öisin maahan leijaili kevyttä pakkaslunta, joka pölysi askelten alla kuin tomusokeri. Kävimme viikonloppuna teatterissa. Istuimme parvella punaisen sametin ylellisessä hehkussa, kattokruunujen himmeässä kajossa ja pidimme koko näytöksen ajan toisiamme kädestä. Yhdellä kävelyretkellä löysimme vanhasta keskustasta suloisen pikku kahvilan, jossa hehkui tuli kaakeliuunissa, pöydillä oli virkatut pitsiliinat ja koko tunnelma oli sadunhohtoinen.  Loppuviikon valvoimme pikkutunneille ja puhuimme. "Meidän pitäisi ehkä lopettaa tämä suhde", hän sanoi, "vaikka minä tiedän, että tuun hulluksi, jos joudun elämään ilman sua."  Viime yönä hiivin jälleen kylpyhuoneeseen turtana puheistamme, avuttomana hänen päätöstensä edessä. Se ei ollut valinta. Se oli tuskin tietoista. En itkenyt, en ajatellut. Istuin tyhjässä ammeessa ja liu'utin partaveitsen

Makaan siinä hänen vieressään pakahtumaisillani. Silmissäni välähtelee kuvia, päässäni ajatuksia, lauseen katkelmia, pieniä toiveita, ehdotuksia, unelmia, kysymyksiä, vastauksia. Minä voisin vain kääntyä ympäri, avata suuni ja antaa kaiken virrata ulos. Mutta ei, jos yritän. Ei. Ääneni on pieni, sanani ujoja, epäröiviä, ja Jarkko tuhahtelee ärsyyntyneenä ja laukaisee jotain kovaa. Enkä minä jaksa yrittää, raapia kynsiäni verille kiviseinään, toivoa idioottimaisesti ymmärrystä. Helpompi napata läppäri ja livahtaa vessaan lukitun oven taakse turvaan, piiloon ja unohduksiin.  Kun minuun sattuu näin paljon, en voi koskettaa häntä, en voi hengittää samaa ilmaa. Minun täytyy olla väsymyksestä sairas ja aivan tyhjä ja tunteeton, ennen kuin voin mennä hänen viereensä nukkumaan.  Minusta ei ole keskustelemaan Jarkon kanssa. Minä en voi kantaa hauraita unelmiani hänen eteensä; hän ehtii murskata ne miljoonasti ennen kuin edes ehdin ajatella niitä.  Puhuminen ei meille kahdelle enää merkits

Jarkko puhuu usein loppuelämästä. Hän punnitsee suhdettamme sillä mitalla, että voiko hän olla kanssani koko loppuelämänsä. Itse en pysty ajattelemaan siten. Tai halua. Minulle riittää se, miten asiat ovat nyt. Sitä paitsi minua ahdistaa, kun tiedän miten raskaasti Jarkko ajattelee. Ihan kuin hän koko ajan tarkkailisi minua, arvostelisi, miettisi, että olenko minä tarpeeksi hyvä sijoitus loppuelämäksi💥. En halua alkaa ajatella samoin, mutta olen silti kyllästynyt siihen, miten epävarma suhteemme on. Viime kesänä olimme Jarkon ystävän häissä. Tuore aviomies haki minua tanssimaan ja kysyi lattialla: "Mitä te Jarkon kanssa enää mietitte?" Minä nauroin, ettemme ikinä menisi naimisiin, ettemme ikinä pystyisi suunnittelemaan mitään kaukaisempaa kuin "viikon kuluttua". Kuitenkin olen ollut tässä suhteessa viisi vuotta - on ja off mutta kuitenkin. Viisi vuotta sitten olin kuusitoista ja viiden vuoden kuluttua kaksikymmentäkuusi. Se pistää ajattelemaan. Aika kuluu,

Joulu vietetään kotona käsikirjoituksen mukaan. Marraskuussa jääkaapin oveen ilmestyy työlista. Hektisten viikkojen - siivoamista, koristelua, leipomista ja paistamista, kaupoissa ravaamista - suloinen joulurauha laskeutuu viimein aatonaattona. Kiire on ohi. Herään jouluaattoon puhtaissa lakanoissa. Käymme aamusaunassa. Syömme riisipuuroa joulurauhan julistuksen aikaan. Illan hämärtyessä haemme Mummon ja menemme  yhdessä hautausmaalle viemään kynttilöitä. Siellä on sitten aina kylmä, vaikka kuinka pukisi päällensä. Mutta tunnelma on lämmin: kynttilöiden liekit tuikuttavat valomerenä. Joskus näemme sukulaisia, silloin vaihdetaan nopeat halaukset ja jouluntoivotukset, posket hehkuvat punaisina ja hengitys huuruaa, kutsutaan kylään puolin ja toisin. Aina kynttilän laskiessani sanon hiljaa mielessäni: "Hyvää joulua Mamma. Hyvää joulua Ukki." Illalla vaihdamme parempiin vaatteisiin ja syömme perinteisiä jouluruokia. Lahjojen vaihtamisen jälkeen juomme jouluka