Mansikkapelloilla, ikuisesti

Selailin kevään ja alkukesän päivityksiäni: raakoja, kevytmielisiä, murheellisia tarinanpätkiä. Kun tänään avasin läppärin ja katsoin tyhjää ruutua, ehkä unelmoinkin avaavani samalla uuden elämän, uudenlaisen elämän: tyynemmän, vakaamman ja puhtaamman. On vaikea myöntää haluavansa muutosta. Tai ehkä sitäkin pelottavampaa on huomata jo muuttuneensa.  Halusin ennen vapautta, kehittymistä, sivistystä, menestystä, vieraita maita, jännittäviä ihmissuhteita. Parin viime vuoden aikana on tapahtunut paljon sellaista, mikä on pakottanut ottamaan askelen taakse ja kysymään: "Mitä haluan? Mikä on tärkeää?" Ensimmäinen ja suurin ongelmani on isäni. Hänen alkoholisminsa on viime vuosina pahentunut ja pahentunut ja riistäytynyt käsistä. Isän persoonallisuus on niin vääristynyt, ettei häntä tunne enää samaksi ihmiseksi. Hänen ainaiset valheensa ja kieroilunsa... Kun hän sanoo jotain, pitää heti miettiä, mitä tässä on takana, mitä hän yrittää sanoillaan salata ja peittää.  Vii...

Olen ollut kauhean yksin. Olen ollut niin omissa oloissani, etten ihmettelisi, vaikka olisin muuttunut näkymättömäksi. Viihdyn töissä. Minua ei haittaa jäädä vähän työajan ylitse. Ainakaan ei tarvitse olla täällä.  Isä on ollut lomalla kolme viikkoa ja juonut juomistaan. Hän juo ja sammuu, herää ja juo lisää ja sammuu taas. Elämme pelossa koko ajan. Ei voi arvata, mitä hän seuraavaksi tekee: paiskaako puhelimen seinään, lähteekö yöksi omille teilleen, raivoaako. Joka kerran kun hän nousee ylös, sydämeni alkaa hakata. Jos hän vain makaa yläkerrassa ja örisee juopuneen kuorsaustaan, pelon paikalle vaihtuu vihainen turhaantuminen. Tämä on helvettiä. Normaalia elämää ei ole. Kukaan ei puhu ääneen. Kukaan ei naura.  Sanoin äidille, että harkitsen muuttamista, etten jaksa pelätä ja jännittää. Hän alkoi itkeä. Sitten tajusin, että en minä kuitenkaan pysty mihinkään pakenemaan, en ikinä. En pysty lopettamaan tätä, muuttamaan mitään. Isä ei lakkaa olemasta olemassa, vaikka m...

Pyöräilen aamuisin kesätöihin paikallisen tehtaan toimistolle noin seitsemän kilometrin matkan. Teen vientisihteerin töitä, eli käytännössä laskutan. Työ on mukavaa ja mielenkiintoistakin. Toimisto on valoisa ja avara. Työkaverit ovat ystävällisiä. Muitakin kesätyöntekijöitä on samassa toimistossa: pian valmistuva tradenomi, joka on töissä kolmatta kesää, saksalainen vaihto-opiskelija ja lukiokaverini isosisko Kotikaupungin yliopistosta. Kesätyöntekijöistä on pidetty hyvää huolta: meillä oli yhteinen perehdytyspäivä, johon sisältyi tehdaskierros. Yhtenä iltana meidät vietiin illalla syömään, saunomaan ja pelailemaan leikkimielisiä pihapelejä. Tulin tikkakilpailussa kolmanneksi ja sain palkinnoksi Teema-mukin tehtaan logolla.  Muuten kesä Kotikaupungissa on alkanut hiljaisesti, unisesti. Anna ei ole tullut vanhempiensa luo. Tiinakin on töissä, samoin Maria. En voi olla tuntematta haikeutta, kun muistelen viime kesää: niitä vapaita, huolettomia öitä ja pitkiä, kuumia rantapäi...

En ole pitkään aikaan kysynyt itseltäni, mitä tahdon elämälläni tehdä. En ole pitkään aikaan ajatellut. Siirryn tilanteesta toseen kuin olisin vain tarkkailija, irrallaan kaikesta. Elämäni on kuin jonkun toisen elämää. Itse olen kaukana päämääristä ja suurista tunteista. Harhailen. Olen ollut niin surullinen ja suruton, että olen jopa soitellut Jarkolle. Ja viikko sitten kävin hänen luonaan Itäisessä Kaupungissa. Vain huvikseni. Kokeillakseni.  Älköön kukaan kysykö, mitä hänestä vielä kuvittelin saavani. En minä tiedä. Ehkä rakastan häntä. Ainakin vihaan häntä. Vai onko hän enää muukalainen? Muukalaiselta hän alkuun tuntuikin, ja varmaan minäkin hänestä. Oli vaikea olla, vaikea valita sanojaan - tuntui kuin kevätjäillä kävelemistä, kun joka askeleen alla rasahtelee.  Ilo ja keveys puuttuivat, ja ajatukset tieltään pyyhkivä kiihko. Kun minun olisi pitänyt olla pelkkää ihoa, olin pelkkää sydäntä: vihaista, synkkää, surullista sydäntä. Enkä oikeastaan halua tuntea mitä...

Leijumme kevytmielisyydessämme saippuakuplankeveinä, saippuakuplankeveinä. Suutelet iloisesti silmäkulmaani. Kutsut minua Unohdukseksi  ja minä sinua Vapaudeksi.  Meitä naurattaa:  hullut ne valoja vannovat  ja pelkurit rakentavat rakkaudestaan vankilan. Saippuakuplankeveinä leijumme kevytmielisyydessämme varoen, varoen rikkomasta ainoaa tekemäämme lupausta, lupauksista haurainta ja silti kovinta. Olla tuntematta. Olla rakastamatta.

Junassa. Olen matkalla Kotikaupunkiin kesäksi: vaihtamaan elämää, pakenemaan joitain asioita ja kohtaamaan toisia. On kuin matkustaisin tuntemattomaan tulevaisuuteen menneisyyden viidakosta - eikä tämä juna, tämä hetki, kuulu niistä kumpaankaan. Olen rento ja ajatukseton; en jaksa vielä välittää. En siitä, mistä tulen enkä siitä, mihin menen. Väsymys painaa luomiani ja ehkä myös sydäntäni. Viime viikolla tein jotain ehkä peruuttamattoman väärää. Miika  soitti minulle yhtenä iltana ja pyysi minua muka rennon huolettomasti seurakseen terassille. Mutta minä tiesin, Miika tiesi, ja kaikki oli ennalta selvää. Puin punaisen kesämekkoni alle sukkanauhaliivit. Emmekä edes ikinä päässeet sinne terassille asti. Sovimme, ettemme tekisi suhteestamme itseään isompaa ongelmaa. Sovimme, että pitäisimme hauskaa tämän yhden viikon ajan. Miika yritti unohtaa tyttöystävänsä. Ja minulle ei hiljattain millään ole ollut väliä. Jos mitään ajattelin, niin suunnilleen siihen suuntaan, että ...

Pujotat elämäni vuodet metsämansikkoina timotein varteen. Pelkkä suupala sinulle. Kosket olkaani ja mietit: "Tyttö, tyttö, olet pieni kuin mintunlehti yrttitarhassa, olet köykäinen kuin perho tuulen puhalluksessa. Vielä et maailman murheista tiedä." Kosket olkaani ja huokaat. Ihoni tuntuu sileältä ja lämpöiseltä, kasteiselta. Ihoni on nuori, se värisee kättesi alla. Jos sydäntäni koskisit, etkä ihoani.  Se on alkanut painaa kivenä rinnassani, kuin sitä täyttäisivät  vanhimmat maailman tuskista, ikuisimmat: rakkaus, kuolema, yksinäisyys. Jos sydäntäni koskisit. Se on valmis.