Mansikkapelloilla, ikuisesti

Kaksi viikkoa sitten Jarkko soitti, kuten oli luvannut. "Ei erota", hän sanoi ja: "Erotaan sitten", ja: "Ei erota." Hän vaihtoi mielipidettä kymmenen minuutin välein. Minä itkin ja puhuin, mitä sylki suuhun toi. Hänen viimeisiksi sanoikseen jäi: "Ei erota", mutta se olisi vielä vaihtunut, ellemme olisi lopettaneet puhelua. Menin suihkuun, istuin lattialla ja nojasin otsaa polviini. Istuin siinä kauan - kunnes kyyneleet loppuivat. Kokosin itseni kai vain työntämällä hänet mielestäni. Jos olisin koko ajan vatvonut, voimani olisivat loppuneet. Ja ne olivat loppumassa pian joka tapauksessa. Olin elänyt seurustelun ja eron välitilassa jo kuukauden. Mikä se helvetin esikartano taas olikaan nimeltään, limbo? Ystävänpäivänä lähetin Jarkolle katkelman Caj Westerbergin runosta:  Jos ihmistä häiritään,  jos häntä on häiritty, hän valitsee väärin ja häiriintyy. Tai oikein. Tai  jättää valitsematta. Sillä Jarkko valitsi väärin tai oikein

S. on ystävä lukioajoilta. Ystävyys ei ole varsinaisesti oikea määritelmä suhteellemme. S. oli aikoinaan todella ihastunut minuun, vaikka tiesi minun seurustelevan.  Lukiobileissä ja baarissa hän haki minua tanssimaan joka kerran. Totuin siihen, että hänen katseensa seurasi minua, minne meninkin. Mutta välimme olivat päällisin puolin aivan korrektit, kaverilliset. Olemme myös pitäneet yhteyttä nämä yliopistovuodet, ja tavanneet silloin tällöin Kotikaupungissa. Sinä yhtenä kesänä S. päätyi samoille jatkoille baari-illan jälkeen, ajoi minut kotiin ja suuteli minua laiturilla huumaavana, sinisenä aamuyönä . Sen pitemmälle emme ole menneet.  S. pitää minusta edelleen - enkä itsekään ol e vailla tunteita. Keneenpä naiseen ei lopulta tekisi vaikutusta uskollinen ja lannistumaton kosiskelu?  Kolmannet treffit olivat siis S:n kanssa Kotikaupungissa käydessäni. Katselimme hänen kuvaamiaan videoita kouluajoilta: otos joltain tavalliselta fysiikantunnilta (minä istun Anun vieressä, h

Seisoin baarin ovella, tunsin itseni typeräksi ja olin juuri kääntymäisilläni ympäri, kun DJ avasi oven. Ehkä hän oli nähnyt minut tai ehkä se oli sattumaa, mutta joka tapauksessa oli myöhäistä paeta. En tiennyt, mitä olisin sanonut, niin että sanoin yksinkertaisesti tulleeni katsomaan häntä. Istuimme nurkkapöytään, enkä voinut koskeakaan kahvikuppiini - olin aivan liian hermostunut. DJ puolestaan ei ollut ollenkaan kiusaantunut, vaan hallitsi tilannetta suvereenisti.  Sanoin kesällä, että valta flirttipelissämme siirtyi ainakin hetkittäin minulle ja että olin oppinut hallitsemaan halun auraa. No - nyt olin erittäin tietoinen siitä, että vastassani oli ultimate peluri, jolla oli minuun kiistaton yliote. Keskustelimme oikeastaan ensimmäistä kertaa ja olimme aivan julkisella paikalla, mutta DJ ei noudattanut mitään sääntöjä. Hän puhui melkein ainoastaan seksistä, kyseli minulta kokemuksiani ja mielihalujani.  DJ tuntui koko ajan tietävän, mitä halusin kuulla ja arvaavan, mikä sai

Ensimmäiset treffit olivat kotikaupunkilaisen Aten kanssa. Hän saatteli minua kotiin yökerhosta, jossa olimme tavanneet. Matka venyi, ja lopulta istuimme entisen lukioni rappusilla aamukuuteen asti juttelemassa. Jalkamme kastuivat sulavassa sohjossa, ja palelimme navakassa tuulessa, joka tuoksui jo hieman keväältä.  Atte sanoi sinä yönä, että olin "tyttö, joka ei lähtisi kenen tahansa matkaan."  Se sai minut tuntemaan itseni nuoreksi, uudeksi ja puhtaaksi - ja vanhaksi, kyyniseksi ja valheelliseksi.  Kävimme seuraavana päivänä kahvilassa. Hän oli edelleen jotenkin suloinen. Tuntui, että hän puhui juuri minulle. Että hänellä ei ollut vielä valmiita laineja, kaavoja ja metodeja, joita naisiin soveltaa.  Vaihtelimme yhteystietoja, ja hän ryntäsi bussipysäkilleen. Kello oli vasta kymmenen, eikä oma linja-autoni ollut lähdössä yli puoleen tuntiin. Päätin pasteerata toiselle puolelle keskustaa ja lähteä tapaamaan DJ:tä. DJ on aina kiehtonut minua, ja meillä on

Juuri siltä minusta tuntuu: odotan yötä, jotta päivä päättyisi, odotan aamua päästäkseni yöstä. Olen katkera ja vihainen. Katson nyyhkysarjoja ja romanttisia elokuvia ja itken kateudesta, kun joudun näkemään onnellisia loppuja.  Enkä jaksa olla empaattinen, kun Maria kertoo viikonlopustaan poikaystävänsä kanssa ja suree sitä, etteivät he näe peräti kolmeen viikkoon. Minä tiedän, että oma tilanteeni ei muuttuisi, vaikka kaikilla muillakin olisi yhtä paskaa. En vain - en vain siedä ihmisten vakiintunutta onnellisuutta juuri nyt. Olen kuullut kaiken kiltin sanottavan koko maailmassa - eikä se auta helvettiäkään. Kaikki tuntuu vain korvikkeelta. Olen kuullut, että: "Elä eteen päin", ja "Voithan sie olla yksinkin, tarviiks siulla aina olla joku?". Ja: "Keskity opiskeluun."  Seuraavat kuukaudet: olen yksin, olen yksin, vihaan kaikkia, tarvitsen kaikkia, teen villejä tekoja unohtaakseni, menen sänkyyn parin pojan kanssa huvikseni ja vertaan heitä häneen.

Sanoin Jarkolle puhelimessa, etten halua taukoa, että olisi parempi erota heti. Hän meni hiljaiseksi ja sanoi sitten, ettei ollut ajatellut niin. Hän olisi halunnut vielä miettiä.  Miten ristiriitainen hän onkaan. Hän antaa vaikutelman vahvuudesta, varmuudesta ja itsetietoisuudesta, mutta tosiasiassa hän on aivan eksyksissä. Jarkko ei tunne sydäntään. Todellista vahvuutta on pystyä kuuntelemaan sydäntään ja tekemään sen neuvon mukaan.  Hän sanoi muutaman lauseen: "Eilen minä aattelin, et kyllä minä varmaan sut haluan", ja: "Minä en halua menettää sua." "Mutta et sie halua miuta ottaakaan", vastasin, mihin Jarkko: "Saatan minä halutakin."  Minusta tuntui, niin kuin en olisi tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Tämä on niin surullista. Ja niin raivostuttavaa. Älytöntä. Mietin Marian sanoja: "Jos sen pitää miettiä, että haluaako se sinut, niin se ei ole fiksu." No - ehkä Jarkko ei ole fiksu. Minä en tiedä, mitä hän miettii ja miks