Mansikkapelloilla, ikuisesti

Kun saavut luokseni, saavut epäluottamuksen karulle maaperälle, jonka ylle ei aurinko enää ikinä nouse.  Hiljaisten katujen yllä roikkuu ikuinen, valju aamuhämärä. Vaistoat, miten partisaanit tähtäävät sinua autioilta katoilta väijyen yhtäkin varomatonta liikettäsi.  Kujalla törmäät kalpeaan lapseen, sen silmät ovat säikyt, nälkäiset. Ojennat hyväätarkoittavan kätesi, mutta se luikahtaa pakoon kuin varjo.  Verhot heilahtavat ikkunoiden eteen.  Vilaukselta katseesi ehtii tavoittaa lujia, harmaita kasvoja, itkeneitä, peräänantamattomia silmiä.  Etkö ymmärrä.  Et ole tervetullut tänne valkeine lippuinesi,  lihavine rauhankyyhkyinesi.  Sota on kenties ohi.  Silti maa on raiskattu. Silti kodit ovat raunioina.  Silti lukemattomat ristit seisovat  synkkinä rivistöinä. Ja kylmä tuuli humajaa kaiken yli kuin myöhästyneet anteeksipyyntösi.  Olet saanut synninpäästösi.  Mene siis jo.  On aika sytyttää kynttilä kuolleille. Antaa elävien aloittaa alusta. 

  Jarkko oli pakotie vaikeasta ja pelonsekaisesta elämästäni. Hänestä tuli eskapistinen ja romanttinen fantasia. Koska hän oli niin kaukana ja läsnä vain virtuaalisesti, minun oli helpointa olla hänen kanssaan. Minulla ei ollut voimia aitoon ihmissuhteeseen, mutta pystyin hetkittäin imitoimaan sellaista Jarkon kanssa. Meille kehittyi kesän mittaan puhelinsuhde: haparoivia ensitreffejä, vakiintuneita kohtaamisia, rakkautta, seksiä. Sitten hän tuli luokseni pariksi päiväksi.  Kaikki tapahtui. Kaikki mahtui kahteen vuorokauteen: vieraus ja ujous, ensimmäinen henkeäsalpaava kosketus, höyhenenherkkä läheisyys, taivaat repivä rakastelu, pyörryttävä rakastuminen. Mutta myös riita, viha, katkeruus ja kylmyys. Viimeisenä iltana riitelimme, puhuimme menneistä ja tulevista. Rakastelimme hitaasti ja hiljaa, silmät syvällä toistemme silmissä, itkien. Nukahdimme sylikkäin, jäsenet ja sielut yhteenkietoutuneina.  Seuraavana aamuna Jarkko lähti kotiin. Työpäiväni jälkeen itkin koko illan lähes refleks

Minun ei olisi pitänyt pyytää Jarkkoa käymään. Mitä oikein kuvittelin? Että voisin viettää pari huoletonta päivää? Keskustella? Rakastella? Haluan mennä ajassa taakse kolme päivää. Haluan, että elämä on töitä ja harrastuksia - ei tätä viiltelevää rakkautta, ei tätä lamaannuttavaa kipua.  Ei viime yön ylimaallista onnea. Ei tuntikausia kestävää rakastelua. Ei näitä väsyneitä itkukohtauksia ikävästä ja toivottomuudesta. Anna minulle rauha !

  Isä alkoi taas juoda. Minä tajusin, kuinka onnellisesti kaikki sentään on ollutkin näinä muutamina viikkoina. Olen herätellyt henkiin kirjeenvaihdon Pikkusiskon kanssa, alkanut käydä ryhmäliikuntatunneilla, suorittanut tarmokkaasti opintoviikkoja. Olen ulkoillut, tapaillut ystäviä ja saanut töitä.  Elämä on ollut täynnä pieniä, tyytyväisiä juonenkehittelyjä. Nyt on taas vain yksi juoni. Pitää itsensä koossa ja täysjärkisenä kaiken keskellä ja kaiken läpi.  Kuvittelin jo, että toivoa oli. Että voisimme elää ihanassa sadussa nimeltä tavallinen elämä: pelata korttia, syödä tai juoda kahvit yhdessä, olla perhe.  Haluaisin ymmärtää isää, mutta en voi. Miksi? Miksi hän juo? Emmekö ole tehneet kaikkemme ollaksemme tukena? Emmekö ole istuneet terapiassa hänen vuokseen? Eikö hän ole saanut riittävästi ymmärrystä, tukea ja apua?  Kukaan ei voisi tehdä sen enempää kuin tehty on. Ei kukaan paitsi hän itse. 

  Rauhallisia intiaanikesän päiviä. Luen tenttiin kesän jäljiltä autioituneella rannalla, jossa nautin syyskuun auringon lämmöstä ihollani. Viikonloppuisin Veli tulee lomille, ja on aina hauskaa olla hänen kanssaan. Käyn Tiinan ja hänen kämppiksensä kanssa terasseilla. Hain myös osa-aikaista työtä, jota voisin tehdä gradunkirjoittamisen lomassa. Työhaastattelu meni varsin mukavasti, joten toiveeni ovat korkealla.  Kaikki on siis kunnossa niin kauan kuin tyydyn tähän päämäärättömään, ajelehtivaan elämänrytmiini. Kysymykset niin kuin: "Entä sitten kun valmistun? Saanko alani työtä?" tai "Rakastanko enää koskaan ketään?" saavat minut ahdistumaan. 

Olen ollut lähestulkoon rakastunut muistoihini Jarkosta. Soittelemme nykyisin aika usein ja kepeä, eroottinen flirttailumme on varsin viihdyttävää hauskanpitoa. Puhumme paljon seksistä, mutta toisaalta kaikki muu, mistä voisimme puhua olisikin hirveää ja kipeää.  Pyörittelen nostalgisena varhaisen nuoruuden muistoja päässäni tietäen hyvin, ettei menneeseen ole paluuta. Ja viimeisten vuosien pettämisen, eron ja yhteenpaluun sairaaseen kierteeseen en todella halua palata.  Minun on ollut kuitenkin pakko kysellä itseltäni, että entä jos. Mitä se edellyttäisi? Olisi pakko repiä auki kaikki jo arpeutuneet haavat, olisi pakko tehdä töitä aivan tosissaan, pakko muuttaa itsensä ja koko tapa olla yhdessä. En tiedä, onko se ylipäätään mahdollista? Yhtenä myöhäisen yön keskustelun aikana Jarkko selitti, kuinka riidellessämmekin hän ajatteli, miten upea nainen minä olin ja miten paljon hän minua rakasti. Ja minä kysyin: "Kuinka paljon sie silloin rakastit miuta, kun petit miuta?" Siinä s