Mansikkapelloilla, ikuisesti

Miten tässä taas kävi näin? Olen niin epäuskoinen, etten tiedä itkeäkö vai nauraa. Vaikka ihan itsehän minä olen tieni valinnut: tuntien itseni ja tuntien Jarkon.  Jarkko ja minä riitelimme viime viikonloppuna niin katkerasti, että olen vieläkin uupunut ja turta. Kaikista vaikeista puheista ja monista kipeistä sanoista huolimatta mikään ei selvinnyt. Saatoimme kumpikin puhua, mutta emme aidosti keskustelleet yhdessä. Emme niin, että ajatuksemme olisivat kohdanneet. Jäi kauhea olo, että jotain on kohtalokkaan pielessä. Enkä tiedä, mikä.  Jarkko oli kuin kivisen seinän takana. En tavoittanut häntä lainkaan enkä ymmärtänyt hänen tunnetilaansa. Näin ja aistin, että häntä ahdisti. Mutta hän ei kertonut, mikä oli syynä. Oletin tietysti, että minä. Itse itkin ja raivosin, anelin ja kyselin. Jarkko tuntui katselevan minua kuin kymmenien kilometrien päästä, kuin olisin ollut hänelle vieras ja yhdentekevä.  Traumani edellisestä erostamme ovat aivan liian pinnassa, ...

Juna lähti yhdeltä. Asemalla seisoimme sylikkäin, ja minä puhuin poski hänen karheaa villakangastakkiaan vasten: "En halunnu, että tästä tulis tällasta. En haluu tuhlata aikaa riitelemiseen ja että myö kuljetaan onnemme ohi." "Ei kai sitä kukaan haluu", Jarkko vastasi. "Välität sie miusta?" "Mitä?" "Välitätkö sinä minusta?" toistin. "Mitä sinä luulisit?" hän sanoi ja käänsi kasvoni ylöspäin, "mutta ei se aina oo välittämisestä kiinni." Itku kouri rintaani: "Mistä se sit on kiinni? Mistä se on kiinni?" "Tää juna lähtee nyt", Jarkko sanoi, "meillä ei oo aikaa jutella." Minä vain itkin voimattomasti. "Älä nyt itke, älä itke, Niina", Jarkko lohdutteli minua kuin pientä lasta, "minä haluun olla sun kanssa, enkä minkään itkutytön kanssa. Lupaa mulle, ettet enää itke." Nyökytin päätäni kykenemättä puhumaan, valehtelin.  "Soitellaan", Jarkko sanoi ja astui ...

Sunnuntaina kysyin sängyssä: "Miks sie oot niin kiree? Tai et sie oo kiree, sie vedät semmosta roolia?" "Ai, millasta roolia minä vedän?" Jarkko ärähti. "Sie puhut miulle niinku vieraalle", sanoin hiljaa. Jarkko käännähti äkkiä kärsimättömästi ympäri: "Se on totta. En minä oo oma itteni. Minä välitän sinusta joskus enemmän ja joskus vähemmän." Tunsin nopean, huimaavan putoamisen tunteen. "Miten mie voin luottaa sinuun, jos yhtenä päivänä sie välität ja toisena et?" kysyin ahdistuneena. "Kyllä minä haluun olla sun kanssa", Jarkko sanoi, "mutta minä tarkoitin sillä välittämisellä, että joskus meillä ei ole mitään yhteyttä." Seuraavana aamuna huusin hänelle: "Ei sinun tarvii istua siinä enää mitään sanomatta kuin tunti. Se on onneks aika lyhyt aika." Paikasin ikkunan auki. Kiskoin lakanaa vuodesohvalta, ja Jarkko nousi ja meni lukemaan Hesaria pöydän ääreen. "Se on hirveen helppoo, kun sie tiedät, e...

Onko se jo mennyttä? Olinko onnellinen kuukauden vain tullakseni hulluksi pelosta ja tuskasta? Meillä oli helvetillinen viikonloppu. Tunsin olevani kuin näkymätön: hän ei katsonut minua, ei koskenut minua eikä puhunut juuri mitään. Launataiyönä yritimme puhua, mutta se oli toivotonta. Jarkko sanoi, että hänellä on ongelmia. Mutta mitä ongelmia? Hän ei kertonut. Yritin kysyä, olenko minä tehnyt jotain. Jarkko otti puheeksi edellisen viikonlopun hänen luonaan Itäisessä Kaupungissa, kun olimme kaupungilla tavanneet hänen ystäviään. "Kun sinä olit niin vaivautunut, ihan kuin olisit halunnut päästä äkkiä pois." Ja: "Mikset sinä voi olla oma rento ittes? Miks sinulla pitää olla semmonen asenne?" Ja vielä: "Ei sinun tartte olla niin ylisulkeutunut." Sitten minä tosiaan sulkeuduin. Tuntui niin pahalta. Enkä voinut edes mitenkään puolustautua. Minä  olen  vaivaantunut ja sulkeutunut, mutta en varmasti epäystävällisyyttäni. Vaan koska olen ujo ja introvert...