Mansikkapelloilla, ikuisesti

Serkkuni Sanna on yksi parhaita ystäviäni. Olen viettänyt hänen luonaan vuosien mittaan lukuisia kesä- ja hiihtolomia, ja yhteiset, perinteiset juhannukset alkavat olla jo legendaarisia. Näin kouluaikaan näemme harvoin, mutta onneksi meillä on yhteinen duunipaikka: myymme läheisellä raviradalla ohjelmalehtisiä ja istumapaikkalippuja. Sanna on hevostyttö ja tulee harrastuksen vuoksi; asiakaspalvelu ei niinkään ole hänen juttunsa. Asiakkaat ovat enimmäkseen maalaismiehiä, jotka ovat oppineet sellaisille tavoille, että hamuavat kiireissään ohjelmalehden käteensä ja iskevät eurot pöytään sanomatta sanaakaan. Tämä käytöstapojen puute ärsyttää, vaikka kuinka olisi pelijännitystä ilmassa. Omalla työvuorollamme järjestämmekin piruuttaamme myyntipöydän niin, että ohjelmalehdet ovat kaukaisimmassa nurkassa. Ukkojen on siis pakko hieman avata suutaan lehtistään pyytääkseen. Mutta siiten kun nelonen on saatua pelattua, jännitys laukeaa. Ravimiehet muuttuvat oikein leppoisiksi ja mukaviksi j...

Minulla oli uskomaton hiihtoloma Jarkon kanssa maalla Jarkon ukin luona. Kävelimme jään yli saareen talviselle nuotiolle ja vietimme taas hauskan illan Jennan ja Aleksin kanssa. Pitkiä, intohimoisia, unettomia öitä ukin puutalon vinokattoisessa vinttihuoneessa. Tämä paluu arkeen ja kodin ongelmiin ahdistaa. Kyllä minä rakastan vanhempiani, mutta joskus mietin, huomaavatko he edes olemassaoloani omilta draamoiltaan. Perhe-elämän keskipisteessä on äidin mieliala, isän alkoholi ja heidän parisuhteensa. Harvoin, tuskin koskaan minä tai veli: me olemme täällä pelkkiä sivuosanäyttelijöitä. En tarkoita, että olisimme lastensuojelun tarpeessa - juu, ei: meillähän on ruokaa, vaatteet, siisti koti, koko setti. Mutta vanhemmillamme ei vain ole voimia enää kiinnostua meistä henkisellä tasolla. En ole aina edes kotonani omassa kodissani. Minun ei sovi nauraa täällä ääneen, juosta, laulaa, tanssia, suuttua - ylipäätään ilmaista tunnetta. Tämä on äänetön talo, jossa riidelläänkin aina sam...

Minulla on harmaa neule, villasukat ja tukka löysällä letillä. Istun omassa huoneessani sohvalla teekupin kanssa ja tiedän, että pitäisi vielä lukea saksaa. Mutta en millään viitsisi palata tasaiseen arkeeni vanhojenpäivän tunnelmista, joihin ajatukseni harhautuvat tämän tästä. Niin upea ja unohtumaton päivä, mutta yksi juttu tapahtui ja painaa mieltäni. Kävimme pienellä porukalla aamulla vanhassa alakoulussamme tervehtimässä luokanopettajaamme. Melkein tärkeämpää oli kuitenkin tavata vanhaa englanninopettajaamme. Hän on persoonallinen ja vähän kiistanalainenkin henkilö, josta on huhujen mukaan tehty jopa valituksia. Mutta joka tapauksessa hän oli hurmaava, unohtumaton opettaja, joka sai minut rakastumaan englannin kieleen. Hän otti meidät vastaan omalla jäljittelemättömällä tyylillään ja sai tuntemaan itsemme aivan erityisiksi. Toisin kuin vanha jäärä luokanopettajamme, joka tavallaan oli ihan hyvillään meidät tavatessaan, mutta esitellessään meitä lapsille tokaisi joten...

Kukaan ei enää voi ajatella mitään muuta kuin vanhojen päivää, vaikkakin monet ovat siihen melko kyllästyneitä. Minulla ja parillani Makella sujuu tanssi tässä vaiheessa niin hyvin, ettemme enää laske askeleita. Voimme jo aika ajoin kadota musiikkiin ja antaa rytmin viedä. Tiettyä latausta tanssiharjoituksissa kieltämättä on: pariskuntia, joille uhkaa kehittyä riitoja, jos tanssissa tulee virheitä - pariskuntia, jotka eivät tanssi yhdessä, koska toinen tyttö oli ehtinyt varata pojan parikseen aiemmin. Kättely taas on aina oiva tilaisuus pieneen silmäpeliin muiden kuin oman parin kanssa, olen huomannut. S., jonka ihastukseen olin syksyllä niin tympääntynyt, ottaa minuun tiiviin, intensiivisen katsekontaktin jo pitkästä matkasta. Minä en ole enää lainkaan tympääntynyt, vaan hymyilen hänelle ihan ystävällisesti. Yksi jääkiekkoilijapoika vinkkaa minulle aina silmää ja sanoo: "No mitäs päivänsäde?" Pientä flirttiä - mikäs sen piristävämpää? Aina puhutaan vanhojenpäivän ...

Olin kylässä Jarkon perheen uudessa kodissa, kerrostalokolmiossa. Jarkolla ei ole omaa huonetta, ja hänen sänkynsä on keittiössä. Tavallaan siinä on tehty taloudellinen järkiratkaisu, koska Jarkkohan on täysi-ikäinen ja hakee joka tapauksessa opiskelemaan. Mutta tuntuuhan se vähän kylmältä - ihan kuin se ei olisi Jarkon koti. Asiasta jopa vitsailtiin perheen kesken. Minun on vaikea päästä sisälle perheen mustaan huumoriin, joka on terävää ja ehkä hieman ilkeääkin. Minä olen luonteeltani niin sinisilmäinen ja herkkä, että tunnen oloni vaivautuneeksi niissä tilanteissa. Mutta jos he käsittelevät vaikeita asioita nauramalla - no, en voi sanoa, että omassa perheessäni olisi keksitty rakentavampia keinoja.  Kävimme samalla reissulla Jarkon ukin luona maaseudulla. Samalla kylällä asuu Jarkon ystäväpariskunta, nuori maatalousyrittäjä avovaimoineen, ja menimme viettämään iltaa heidän luokseen. Se oli hauskaa, vähän erilaista - he olivat niin aikuisia. Jenna istui vähän väliä ...

Elämä on niin hauraan, särkyvän onnellista, etten taikauskoisesti uskaltaisi edes kirjoittaa siitä. Pelkään, että onneni voisi rikkoutua sirpaleiksi yhtä helposti kuin kauniit, läpikuultavat, lasiset jääpuikot rannalla rikkoutuvat askelen alla. Jarkko on muuttanut Toiseen kaupunkiin - ja tänne. Hän anoi ja sain siirron armeijaan kotikaupunkiin. Iltalomilla hän pyöräilee äidiltäni lainatulla polkupyörällä halki jäisen kaupungin. Minä kävelen vastaan, lettini huurtuu pakkasessa valkoiseksi kuin Daenyrysin hopeahiukset. Tapaamme puolivälissä matkaa kultaisten katulamppujen alla ja lämmittelemme hetken toistemme sylissä. Viereisen puiston kuuset ovat hämärässä suunnattomia raskaine lumisine oksineen, kuin suoraan Rudolf Koivun satukirjojen sivuilta. Silmäripsenikin ovat huurusta valkoiset, ja hänen poskensa poskeani vasten on jäätävän kylmä. Ensin emme edes sano juuri mitään. Hymyilemme vain ja katsomme tosiamme silmiin. Hänen hymynsä säkenöi hänen silmissään kuin tähtisade, ja tu...

On uuden vuoden ensimmäinen päivä - kuin tyhjä, valkoinen, silkkipaperinen sivu. En voi tietää, mihin elämä seuraavaksi vie ja miten maailmani palaset liimataan uudestaan. Jarkko on palannut armeijaan joululomalta, ja hänen perheensä pakkaa muuttoauton vielä ennen loppiaista. Meidän välillämme kaikki on nyt selvää ja kirkasta, kuin tulen puhdistamaa - ehkä ensimmäistä kertaa. Kun saimme joulukuun alussa tietää siitä muuttamisesta, potkimme varovaisuuden rakkauden tieltä. Itkimme yhdessä ja puhuimme yöt läpeensä. Puhuimme enemmän kuin koskaan ja annoimme itsestämme enemmän kuin koskaan. Jarkko sanoi minulle, että hänestä tuntuu kuin hän olisi tuhlannut aikaa arkailuun ja pelännyt jotain, ehkä itsensä menettämistä. Hän kertoi vasta nyt oppineensa, että minun kanssani hänellä on rauhallinen ja tyytyväinen olo. Minä sanoin, että olen rakastunut häneen kuin uudestaan ja että jos meidän kohtalomme on tämä olosuhteiden pakottama eroaminen, niin se on kohtalo, johon en suostu ilm...