Mansikkapelloilla, ikuisesti

Yritän olla miettimättä Tuomasta. Se tuntuu helpoimmalta. Annan vain päivien kulua omalla painollaan; yritän keskittyä pikkuaskareisiin ja nykyhetkeen. Mutta aina silloin tällöin vihlaisee: olin niin häpeämättömän, käsittämättömän onnellinen hänen kanssaan koko kevään. Ja nyt kaikki on kuin pois puhallettu.  Ehkä minun ei pitäisi syyttää itseäni liian ankarasti. Jos minun pitäisi palata kesäkuun painajaismaisiin päiviin ja kaikki menisi samalla tavoin, Tuomas olisi aina töissä ja isän kanssa olisi helvetti irti. Ei minulla olisi sen enempää voimia. En voisi tehdä toisin juuri mitään.  Ehkä elämä olisi jokatapauksessa murskannut tämän hennon suhteen. Me olemme liian samanlaisia, Tuomas ja minä. Liian herkkänahkaisia, varovaisia ja passiivisia. Ja molemmat puoliksi ajattelemme, ettei toinen ole ihan todellinen, oikeaa lihaa ja punaista verta, vaan pikemminkin jotain käsistähaihtuvaa, savua, unelmaa, unta unessa.  Mutta katkeralta se tuntuu. Katkeralta. Ajattelin keväällä, että tässä on v

En ole koskaan voinut näin huonosti. Isä tosin on kohtalaisessa kunnossa. Ei henkisesti, mutta ainakaan hän ei juo. Itseeni on iskenyt masennus, pelko ja suru vasta nyt, kun pahin helvetti on ohi. Kaksi viikkoa sitten, kun kaikki oli pahimmillaan, tunsin aika vähän. En uskaltanut alkaa tuntea. Oli kuin olisin ollut irrallaan ruumiistani, katsellut itseäni katonrajasta: "tuossa se ihminen kävelee ja puhuu, sille tapahtuu kauheita asioita, mutta onneksi minä olen turvassa, tuskan ja ajatusten tavoittamattomissa".  Heti kun isä tuli vähän parempaan kuntoon, sairastuin kuumeeseen. Kehoni purki pahan olon ja pelon, kun mieleni oli liian lukossa sitä tekemään.  Nyt olen nääntynyt, ja kaikki tuntuu olevan vähän liikaa. Veli lähti armeijaan, ja minulla on häntä ikävä. Minun ei pitäisi olla yksinäni, koska yksin minun on satumaisen helppoa vähät välittää. Tänäänkin olin sopinut, että tapaan Tuomaan, mutta minä minä sen sijaan tein. Vedin verhot eteen ja suljin puhelimeni. Tiedän menet

Isä on vuosia hoitanut Mummon asiat, laskujen maksamiset ja niin edelleen. Nyt hän ei kykene siihen.  Jouduin selittämään nöyryyttävän tarinan moneen kertaan. Sairaalan sosiaalityöntekijälle. Ensin pankkivirkailijalle ja sitten pankin esimiestason henkilölle. Isän Pohjois-Suomessa asuvalle sisarelle. Ensimmäinen kerta puhua asiasta vieraalle ihmiselle melkein pyörrytti minua. Mutta vastaanotto oli koko ajan asiallista. Sain siedätyshoitoa häpeäntunteeseeni, jossa ei ole oikeastaan edes järkeä. Kun kuitenkin itse  yritän toimia oikein.  Lopulta minusta sitten tuli Mummon edunvalvoja.  Mummo itse on sairaalassa, eikä siunaukseksi ja onneksi ymmärrä näistä tapahtumista ja ainoan poikansa käytöksestä mitään. Käyn istumassa hänen luonaan pari kertaa viikossa. Usein hän luulee minun olevan tyttärensä. Se sopii minulle hyvin. Olen mielelläni kuka tahansa, jonka tapaaminen vain Mummon tekee onnelliseksi. Hän ei ehkä tunnista juuri minua, mutta hän tuntee sydämessään minun olevan läheinen, ihmi

  Yhtenä päivänä elämä on salaperäisesti kuin loksahtanut paikoilleen. On kesä, on asunto Veljen kanssa, on Tuomas ja unelmia ja suunnitelmia. Seuraavana päivänä ovikello soi. Oven takana seisoo itkuinen ja mustelmainen äiti. Isä on alkanut taas juoda.  ..................................................................................................... Isä kävi katkaisuhoidossa, oli viikon kuivilla ja sitten putki alkoi taas uudestaan. Äiti asui muutamia päiviä meillä. Sillä välin isä oli saanut kotona aikaan kaaoksen. Hän oli polttanut tupakkaa sisällä, nurkissa lojui tyhjiä pizzalaatikoita. Haisi pahalle, rappiolle.   Minut ja äiti kutsuttiin perhetapaamiseen A-klinikalle, jossa i sä valehteli maireasti hymyillen, miten hienosti hänellä menee. Sitten  puhuttiin paljon siitä, miten meidän pitäisi nyt olla tukena alkoholistin toipumisprosessissa. Olin ollut sen verran naiivi, että kuvittelin sillä tapaamisella haettavan ratkaisua kaikkien hyväksi, ennen kaikkea apua juomisen lopettami