Takapakkia ja puituja tunteita
Elämäni on jatkunut, enkä ole aikoihin ajatellut Jarkkoa osana nykyhetkeäni. Se on tuonut maailmaani keveän, valoisan pilkahduksen ja uusien alkujen tunnun. Yksi taannoinen puhelinkeskustelu Jarkon kanssa sai minut ottamaan takapakkia. En ymmärrä, miksi hänellä on vieläkin ote minusta. Tuntuu kuin olisin taantunut ja vanginnut itseni sata kertaa ajateltujen ajatusten, tuhat kertaa puitujen tunteiden tyrmään taas kerran. Ongelmaa ei olisi, jos voisin uskotella, että kyseessä olisikin tällä kertaa sovinto tai asioiden selvittäminen. Mutta kun en enää pysty. Minusta tuntuu, että yleensä pidämme yhteyttä vain siksi, että pelkäämme muutoksia. Tai en tiedä. En tiedä. Ajattelen eri asioita joka päivä. Joskus tunnen itseni niin vahvaksi, että ajatuskin hänen kanssaan olemisesta naurattaa. Joskus vanha, tahmea katkeruus valtaa mieleni. Pari päivää sitten tapasin itseni toivomasta, että hän säilyisi elämässäni ystävänä. Ja joskus kaipaan häntä fyysisesti: terävät muistikuvat koskettelevat minu