Mansikkapelloilla, ikuisesti

Jos on sukujuhlat, minua ei pyydetä leipomaan kakkua eikä kaatamaan kahvia. Tehtäväni voi sen sijaan olla kirjoittaa runo tai piirtää kortti. En siis ole tunnettu käytännön ihmisenä, Marttana, vaan Mariana, hengen ihmisenä. Eli haihattelijana, unelmoijana, tuulentupien rakentelijana ja hajamielisenä professorina, josta ei juuri ole käytännön hyötyä. Siksi olinkin iloisesti yllättynyt, kun serkkuni pyysi minua hoitamaan lapsiaan nyt alkukesällä. En saanut kesätöitä, joten olin vapaa tehtävään. Isompi poika on neljän ja nuorempi kahden vanha. Lapset ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen, ja olen kiintynyt heihin viikon sisällä enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Olen hoitajana yhä pikemminkin Maria kuin Martta. Saan toki ruoan ja välipalat pöytään oikeisiin aikoihin, vaihdan vaippoja, puen ja riisun ja peittelen päiväunille. Mutta suurin iloni on yksinkertaisesti olla lasten kanssa ja kuunnella heidän riemastuttavia oivalluksiaan. Pojista on mukava katsoa, kun piirrän.

Lähden huomenna Kotikaupunkiin kesäksi. Lähdön hetkellä elämäänsä voi tarkastella melko objektiivisesti, ilman tunnekuohuja. Ehkä se johtuu siitä, että kaiken näkee ikään kuin etäisyyden päästä.  Tästä lukuvuodesta piti tulla hyvä ja vakaa, ja tästä blogista piti tulla kuvaus täydestä elämästä iloineen ja suruineen. Mutta päivitykseni viime vuoden sisällä ovat pikemminkin dokumentti prosessista, jossa yksi ihminen hitaasti, mutta varmasti, menettää tasapainonsa. Totean tämän ilman katkeruutta.  Vuosi on ollut vaikea, pimeä. Kun katson taakse, mieleeni tulevat yksinäiset kamppailut, epätoivon hetket, eristyneisyys ja tuskainen ihmissuhde. Kurjuus on pitkälti omaa syytäni. Olisi pitänyt olla aktiivisempi: harrastaa enemmän, käydä ulkona enemmän, tavata useampia ystäviä. Sen sijaan vetäydyin usein yksinäisyyteen pohtimaan toivotonta rakkaussuhdettani ja omaa mielenterveyttäni. Ensi vuonna siihen ei ole varaa. Edes Maria ei asu silloin Opiskelukaupungissa. Minun pitää ottaa it

Jos Jarkko ojentaisi kätensä ja pyytäisi tukeani, tekisin kaikkeni.  Mutta en ole edes varma, tarvitseeko hän minua ylipäätään ollenkaan vai olenko vain häiriötekijä hänen parantumisessaan. En tiedä, miten voisin häntä auttaa tai haluaako hän apuani.   Olen neuvoton.  En edes tiedä, seurustelenko vai olenko vapaa. Puhumme edelleen kerran viikossa: arjen tapahtumista, Jarkon terveydestä. Tunteet ovat tabu. Tapaamista ei voi ajatellakaan, saati mainita.  Tapaan itseni pohtimassa, että voisin päästä helpommallakin. Onko se syntiä ja moraalisesti väärin? Jos minä olisin samassa tilanteessa, seisoisiko hän rinnallani? Onko se relevanttia? Kun hän on taas terve, jättääkö hän minut heti? Ja onko se relevanttia? Ainut mitä voin tehdä, on työntää Jarkko mielestäni ja olla kuin häntä ei olisikaan. Defenssi mikä defenssi, mutta vatvomalla en pysty muuttamaan mitään. Niinpä olen nyt kuukauden päivät keskittynyt tentteihini ja opiskeluihini. Elän päivästä päivään. Koetan selvitä, v

Poikaystäväni kertoi kärsivänsä ahdistuskohtauksista. Hän on käynyt terapiassa muutamia kertoja ja saanut jonkinlaisen lääkityksen. Pitkä blogitauko johtuu siitä, että olen prosessoinut tätä asiaa. Tiesinhän minä, ettei kaikki ole kunnossa, ettei hän ole kunnossa. Mutta en tiennyt, miten vakava tilanne oli.   Hän elää nyt päivästä toiseen tekemättä suunnitelmia. Terveys on prioriteetti, ja niin pitää ollakin. Puhumme puhelimessa, kun hän soittaa minulle noin viikon välein salaisesta numerosta. Minua ei ole suoranaisesti kielletty ottamasta yhteyttä; tosin hänen antamansa numero ei ole käytössä. Ehkä hyvä niin - ehkä etäisyys on nyt paras meille molemmille.   Omakin otteeni elämästä on nyt aika hatara. Pieni ja hento ote - mutta ote kuitenkin.  On kuitenkin rakkain vuodenaikani: kevät, kasvun ja uudistumisen aika. Istun kissani kanssa joka päivä lähimetsikössä aurinkoisella rinteellä. Suljen silmät ja annan lintujen kiihkeän, haikeankauniin kevätlaulannan täyttää korvan