Ladulla - luonnonihmeitä ja yliluonnollisen nopeita eläkeläisiä

Kävin aamupäivällä hiihtämässä. Suksi liukui kevyesti ja vaivattomasti hangella. Metsä oli hiljainen ja kaunis kuin sadussa. Jossain välissä pilvet väistyivät, taivas avautui huikean sinisenä ja auringon säteet hopeoivat lumiset puut. Oikaisin kotiin järven yli moottorikelkan uraa pitkin. Järvenselällä aurinko oli niin kirkas, että häikäisi. Tulin kotiin punaposkisena ja jäseneet onnellisen väsyneenä. Fyysinen hyvä olo ja henkinen hyvä mieli ovat kantaneet koko päivän.

Olen löytänyt hiihtämisen ensimmäistä kertaa. Alakoulu opetti minut suorastaan vihaamaan hiihtoa:  verenmakua suussa, lipsuvia suksia, takaani rynniviä, puuskuttavia luokkakavereita, jotka huutavat "L A T U A ! !". Nyt olen vihdoin oivaltanut, että voi hiihtää yksin ja kilpailematta kenenkään muun kuin itsensä kanssa. No - eläkeläiset viuhtovat aina ohi ladulla. Eläkeläiset nimenomaan, harvoin nuoret tai keski-ikäisetkään - mistähän sekin johtuu? Hiihtotekniikasta kenties. On siis olemassa laji, jossa voi vain tulla sitä paremmaksi ja paremmaksi, mitä vanhemmaksi ehtii!