Mansikkapelloilla, ikuisesti

Minulla on kurssi, jonka vaatimuksiin kuuluu tutustuminen alioikeustyöskentelyyn. Tänään sitten tutustuin kovasti Opiskelukaupungin käräjäoikeudessa. En odottanutkaan amerikkalaista oikeussalidraamaa, mutten ollut valmistautunut siihen, miten persoonatonta juttujen käsittely todellisuudessa oli. Syyte luettiin paperista monotonisesti, hiljaisella äänellä ja epäselvästi. Itse sain selvää sanan sieltä ja toisen täältä. Sitten käräjätuomari kysyi, myönsikö syytetty, että syyte oli oikea. Yksikin mies vastasi tuomarin kysymykseen kyllä. Sitten sen takia ei kuultukaan puolustuksen todistajaa, joka ilmeisesti olisi kertonut jotain syytteen vastaista. Jäin käsitykseen, että syytetty ei edes tajunnut, mitä tapahtui.  Persoonattomuuden tajusi parhaiten, kun tapahtui jotain tavanomaisesta poikkeavaa. Yksi opiskelijapoika, joka oli varastanut kameran ja rahaa, alkoi selittää, miten väärin oli tehnyt ja miten oli itsekin säikähtänyt. Minulle tuli heti paha, kiusaantunut olo. Varmaan kaikille tuli.

  Puhuin Jarkon kanssa joulun aikaan paljonkin. En oikeastaan ole tunteeton, vaan pikemminkin rauhallinen ja mieleni on selkeä. Aluksi kun kuulin hänen ääntään, muistin vain, miten häntä tahtomattani rakastin. Mutta sitten mieleeni palasivat ristiriitamme, jotka tuntuvat voittamattomilta.  Jotenkin tuntuu siltä, ettei ole väliä, mitä hän sanoo. Hänellä on vastaukset kaikkiin katkeriin kysymyksiini. Mutta mitä on tapahtunut, on tapahtunut.  Sitä paitsi olen jo tottunut olemaan omillani. 

  Isän kanssa tuli jälleen riitaa kotona. Hän on alkanut taas juoda samoin kuin silloin hirveimmillään kaksi kesää sitten. Ihan rehellisesti yritin tällä kertaa olla aikuinen ja järkevä ja koetin puhua hänen kanssaan. Ei se kannata. Hän on liian sairas. Ei hän pysty erittelemään tunteitaan ja avautumaan ajatuksistaan. Hän on vainoharhainen ja kieroutunut ja elää omassa pimeässä maailmassaan, irrallaan todellisuudesta. Joskus tuntuu pelottavasti, että hän on jo lopettanut kyselemisen, havainnoinnin, toisten huomioimisen, sanalla sanoen kaiken ajatustyön ja älyllisen prosessoinnin. On kuin hän vain toistaisi rutiinejaan ajatuksetta kuin rikkinäinen kone. Ja rutiineja ovat juominen, valehtelu, salailu, väkivalta.  Kun siis yritin puhua, isä alkoi huutaa ja uhkasi lyödä. Kun senkin on kerran tehnyt, niin seuraavalla kerralla se ei ole isokaan juttu. Voi jopa mennä pitemmälle.   Haluan näyttää isälle, että raja kulkee tässä. Niin kauan kun hän vain jatkaa juomista, hänellä ei myöskään ole t