Mansikkapelloilla, ikuisesti

Pyöräilen aamuisin kesätöihin paikallisen tehtaan toimistolle noin seitsemän kilometrin matkan. Teen vientisihteerin töitä, eli käytännössä laskutan. Työ on mukavaa ja mielenkiintoistakin. Toimisto on valoisa ja avara. Työkaverit ovat ystävällisiä. Muitakin kesätyöntekijöitä on samassa toimistossa: pian valmistuva tradenomi, joka on töissä kolmatta kesää, saksalainen vaihto-opiskelija ja lukiokaverini isosisko Kotikaupungin yliopistosta. Kesätyöntekijöistä on pidetty hyvää huolta: meillä oli yhteinen perehdytyspäivä, johon sisältyi tehdaskierros. Yhtenä iltana meidät vietiin illalla syömään, saunomaan ja pelailemaan leikkimielisiä pihapelejä. Tulin tikkakilpailussa kolmanneksi ja sain palkinnoksi Teema-mukin tehtaan logolla.  Muuten kesä Kotikaupungissa on alkanut hiljaisesti, unisesti. Anna ei ole tullut vanhempiensa luo. Tiinakin on töissä, samoin Maria. En voi olla tuntematta haikeutta, kun muistelen viime kesää: niitä vapaita, huolettomia öitä ja pitkiä, kuumia rantapäi...

En ole pitkään aikaan kysynyt itseltäni, mitä tahdon elämälläni tehdä. En ole pitkään aikaan ajatellut. Siirryn tilanteesta toseen kuin olisin vain tarkkailija, irrallaan kaikesta. Elämäni on kuin jonkun toisen elämää. Itse olen kaukana päämääristä ja suurista tunteista. Harhailen. Olen ollut niin surullinen ja suruton, että olen jopa soitellut Jarkolle. Ja viikko sitten kävin hänen luonaan Itäisessä Kaupungissa. Vain huvikseni. Kokeillakseni.  Älköön kukaan kysykö, mitä hänestä vielä kuvittelin saavani. En minä tiedä. Ehkä rakastan häntä. Ainakin vihaan häntä. Vai onko hän enää muukalainen? Muukalaiselta hän alkuun tuntuikin, ja varmaan minäkin hänestä. Oli vaikea olla, vaikea valita sanojaan - tuntui kuin kevätjäillä kävelemistä, kun joka askeleen alla rasahtelee.  Ilo ja keveys puuttuivat, ja ajatukset tieltään pyyhkivä kiihko. Kun minun olisi pitänyt olla pelkkää ihoa, olin pelkkää sydäntä: vihaista, synkkää, surullista sydäntä. Enkä oikeastaan halua tuntea mitä...