Mansikkapelloilla, ikuisesti

Jahkailuni kahden pojan välillä ratkesi, kun Jarkko yllätti minut tulemalla luokseni Opiskelukaupunkiin kolme viikkoa sitten. Olisin päätynyt samaan ratkaisuun, mutta hitaammin askelin ja tunnontuskaisten kiertoteiden kautta. Mutta kun näin Jarkon ja kun hän kosketti minua, unohdin kaiken muun. En rehellisesti sanottuna ajatellut mitään muuta kuin omaa onneani. Tunsin kelluvani kimaltavan, auringonvälkkeisen, korkean aallonharjan huipulla.  En koskaan lakannut rakastamasta Jarkkoa, mutta lakkasin luottamasta. Häneen, hänen rakkauteensa, meihin, itseeni. Kirjoitin blogiini, että kun keväällä yritimme palata yhteen odotin enemmän: " Tahdoin ehdottoman rakkaudentunnustuksen, sydämestä tulevia anteeksipyyntöjä ja katumusta. Suuria eleitä. Polvilleenheittäytymistä. Ruusuja."  Nyt sain kaiken tilaamani, kaiken mitä ikinä olisin uskaltanut toivoa: suuria eleitä, suuria tunteita, suuria lupauksia. Muistan, että meillä on ollut ongelmamme - niin hetkemme kuin retkemmekin. En ...

Kirjoitan junassa matkalla takaisin Opiskelukaupunkiin. Ulkona ohitse vyöryvät metsien syvänmustat silhuetit, mustat tiet ja pellot; silloin tällöin silmiini välähtää lämpimästi valaistuja, kodikkaita ikkunoita, autojen jonoja, jouluvalojakin jo. Olen väsyksissä ja nojaan raukeasti ohimoani ikkunalasiin. Viime viikonlopun tapahtumat kangastelevat edelleen ajatuksissani. Hieman epätodellisina, kuin puoliksi unohdettuna unena. Jarkko. Minä. Sanoinkuvaamaton rakastelumme niinä lyhyinä, varastettuina päivinä: se pimeä huuma, se syvälle upottava hurma. Pyörryttää ajatella. En ole vieläkään laskeutunut maan pinnalle ihan kokonaan. Mutta vieläkin päihdyttävämpää kuin seksi, olivat sanat, jotka sanottiin. "Minä oon tavannut monia tyttöjä eromme jälkeen", Jarkko kertoi, "eikä niissä ihmisissä ole ollut mitään vikaa, vaan vika on minussa. Oon tiennyt jo kauan, miksi seurustelu ei onnistu. Syy on se, että olen etsinyt heistä sinua, mutta eihän sinua ole kuin yksi maail...

Jarkko istuu sänkyni laidalla, ja minä seison hänen edessään. Iltapäivän kepeän leikkisä tunnelma on poissa, eikä meitä enää naurata yhtään. Päinvastoin. Jarkko katsoo minua vakavasti ja hänen silmänsä tummenevat. Minun on vaikea vastata hänen katseeseensa, ja räpyttelen pois silmiini väkisin kohoavia kyyneleitä. Hän ojentaa molemmat kätensä, ja menen hänen syliinsä. Kuinka kipeältä se tuntuu. Kuinka ylimaalliselta, kuinka hauraalta ja pelottavalta, kuinka kiihkeältä. Muistan tämän tuoksun joka ympäröi minut, hänen ihonsa tuoksun; hengitän häntä syvään. Muistan tämän lämmönhehkun. Tiedän, miltä hänen poskensa iho tuntuu: sekä pehmeältä että parransängen karhealta. Tiedän, miten hänen silmäripsiensä räpäytys kutittaa ohimoani. Minun ei tarvitse koskettaa hänen hiuksiaan, koska muistan niiden sileyden ja liukkauden ilmankin. Kun viimein suutelemme, kaikki - aika, maailma, jumala - kaikki katoaa ja hajoaa atomeiksi kuin alkuräjähdyksessä. En tiedä, missä olen tai kuka olen. E...

Perjantaina siivosin huonettani, kun Jarkko soitti: "Moi, millonkas me tavattaisiin?" "Moi... en tiedä, pitää katsoa", aloitin, mutta hän keskeytti: "Minä oon nyt täällä asemalla, tuutko vastaan?" Minulle ei jäänyt aikaa miettiä, analysoida, ei edes mennä paniikkiin. Tungin pölynimurini takaisin siivouskaappiin, vaihdoin nopeasti vaatteet ja juoksin bussipysäkille. Oli kylmän kirkas, lumeton marraskuun alun päivä. Kiiruhtaessani auringonpaisteisessa, pirteässä pikkupakkasessa huomasin yhtäkkiä unohtaneeni kaikki huoleni, kaiken syyllisyyteni ja maailmantuskani. Noin vain. Olin ainoastaan hermojarepivästi, mutta samalla suloisesti jännittynyt. Bussipysäkiltä juna-asemalle ei ollut kymmentä metriä, mutta jokainen askeleni painoi. Suljin silmäni sekunniksi ja vedin henkeä, ennen kuin avasin oven ja astuin sisään. Näin Jarkon heti: tummansinisen, tutun talvitakin, matkalaukun, puhelimen puoleen kumartuneen profiilin, vaaleat ja paljon pidemmät hiu...

' Ajattelen Tuomasta, ja sydämeeni sattuu. Ajattelen Jarkkoa, ja menetän järkeni. Kaura jäätyy läheiselle pellolle. Viimeiset joutsenaurat halkovat haaleaa, lumenkuulasta taivasta, kun liukastelen pyörällä luennolle aamupäivällä. Jo viideltä on aivan pimeää. En ole kuullut Tuomaksesta mitään päiviin enkä itsekään pysty soittamaan hänelle. Jarkko soittaa minulle nopeita, kiihkeitä, huolestuneita puheluja. Tiedän, mitä haluan ja kenet. Olen tiennyt syvällä sisälläni koko ajan. Mutta olen kuin lamaantunut enkä pysty tekemään ratkaisua.