Mansikkapelloilla, ikuisesti

  Lopetan Mansikkapelloilla ikuisesti -blogini kirjoittamisen.  Aloitin kirjoittamisen vuonna 2014, yli seitsemän vuotta sitten Vuodatus-alustalla. Ensimmäinen postaukseni kertoi ysiluokan päättäjäisistä, ja sitä seurasi monta matkapäiväkirjan sivua ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltani Rodokselle. En kirjoittanut oikein mitään saaresta, vaan riemullisesta lepatuksestani lapsuuden ja naiseuden välillä. Olin ihastunut samassa hotellissa asuvaan aikuiseen mieheen ja kirjoitin tarkasti ylös kaikki vaihtamamme katseet. Kyläjuhlissa kreikkalaispoika talutti minut kulman taakse, avasi paitani napit ja työnsi kielensä suuhuni. Hänen kaverinsa seurasivat tapahtumia jostain piilosta, ja sitten isäni ryntäsi paikalle vihaisena.  Kirjoitin blogissa paljon ensirakkaudestani. Miten rakastuin vain kuudentoista ikäisenä? Näin: Vakavissani, vereslihalla, ilman sarkasmia ja kompromisseja, täysin mustavalkoisesti, hieman huumorintajuttomasti, yltiöromanttisesti, rajattomasti - kaikki oli ääretöntä, ikuista,

Kätkeydyn maailmalta syleilyysi. Piilotan hehkuvat kasvoni ihmisiltä ja auringolta, paljastan ne vain sinulle öittemme silkkisessä mustuudessa. Olen liian palavissani puhuakseni muiden kanssa: hymyilen heille etäisesti  ja hengitän tulenlieskoja, puhaltelen savuhattaroita huulteni välistä. Vaellan kuin autuas näkyjennäkijä: sinä räjäytät kaiken harmaan silmissäni kultaisiksi väreiksi ja muodoiksi.  Lepertelet sydämelleni viisaita salaisuuksia ja paikkaat sen ehyeksi ja kauniiksi kuin rubiinin, onnellisemmaksi kuin koskaan. Sillä minä olen ollut tyttö ja olen tuntenut poikia. Mutta sinä olet mies ja vihit minut naiseksi ihanin salamenoin poppamiehen käsilläsi ja loitsuillasi, jotka tiukkuvat huuliltasi kuin ambra ja hunaja.  Olen tulvillani ihmetystä ja rakkautta. Kuiskailen jumalille nimeäsi; se on suloisin rukous, jonka osaan.