Mansikkapelloilla, ikuisesti

Jarkko soittelee minulle edelleen. Hänellä on melkein sanasta sanaan entiset tarinansa. Huomaan oman muutokseni nyt, kun tajuan Jarkon jääneen samaksi. Itse pystyn katsomaan menneisyyttämme sekä kylmemmin että lämpimämmin, melkein objektiivisesti ja ilman tunnekuohua. Pystyn hymyilemään hiljaista hymyä muistoilleni. Ehkä en ole kokonaan päässyt vielä yli siitä kaikesta, mutta sen verran kuitenkin, että jaksan uskoa tulevaisuuteen.  Mutta Jarkko ei ole päässyt. Tunnen kivunsekaista myötätuntoa, koska tiedän, miltä se tuntuu. Tiedän liiankin hyvin. Toisaalta on hyväkin, että hänen on pakko kohdata itsensä, viimeinkin.  "Sano minulle, ettet enää rakasta mua", hän sanoi, ja lause putosi välimme kuin kylmään, tähtienväliseen hiljaisuuteen. Hetkeen en voinut edes hengähtää, kun yritin koota itseäni. Sitten, ensimmäistä kertaa elämässäni sanoin hänelle: "Mie en rakasta siuta enää." Ja minun lauseeni oli kuin tähden räjähdys ja supernovan vääjäämätön luhistuminen mustaksi a...

Toukokuun lopulla serkun va imo ajoi Isän ja Veljen kanssa pakettiautolla Opiskelukaupunkiin. Pakkasimme opiskelijaelämäni muuttolaatikoihin, ja palasin takaisin kotiseudulle. Minulla on Veljen kanssa kaksio h auskassa kaupunginosassa, kävelymatkan päässä keskustassa, ihanan kaupunkimetsän ja  ulkoilualueen laidalla, ja mikä parasta: Saimaa ja huikeat uimarannat ovat aivan vieressä. Alkukesä oli valoisa, hilpeä. Veljen kanssa on juuri niin hauskaa asua, kuin keväällä unelmoinkin. Minusta on tullut osa hänen sosiaalista piiriään. Käydään paljon ulkona hänen kavereidensa kanssa. Veljen paras kaveri lapsuudesta lähtien asuu naapurustossa, viettää paljon aikaa meillä ja hengaamme usein kolmisin. Miika tiskaakin välillä, koska Veli ja minä olemme siinä valitettavan laiskoja.  Myös serkkuni perhe asuu metsän toisella puolella; sinne voi heilahtaa viidessä minuutissa tuosta polkua pitkin. Olen päässyt taas hoitamaan pieniä poikia ja uutta vauvaakin välillä.   Ja minulla on ...