Mansikkapelloilla, ikuisesti

Muutama suhteellisen fine päivä. Sitten tilanne repeää jostain mitättömästä syystä. Emme pariin tuntiin puhu sanaakaan. Sitten infernaalinen, hysteerinen riita: huudamme ja itkemme ja paiskomme ovia. Viimeisenä yönä puhumme aamuviiteen asti - tai ei se taaskaan ole puhumista keskinäisen ymmärtämisen vuoksi, vaan pikemminkin hyytävänkauheaa epäkeskustelua. Olisi parempi, jos Jarkko huutaisi minulle. Mutta hänestä tulee jäisenkylmä kivikasvo; hän kätkee kaikki tunteensa ja aidot ajatuksensa. Hän ei kerro oikeita asioita, niitä joita miettii: sen sijaan hän hymyilee kalseasti, ivailee ja replikoi. Hänen tarkoituksensa on piilottaa sisimpänsä minulta. Se saa minut aivan järjiltäni. Alan itse puhua puhumistani, ravistelen häntä sanoillani hereille, kärjistän omia mietteitäni saadakseni irti minkä tahansa aidon reaktion. Mutta Jarkko katoaa yhä syvemmälle piiloon itsensä sisälle. Suhteessamme on ollut helvetillisiä aikoja, mutta tämä pääsiäinen on absoluuttinen nollapiste. Kaikki

S. soitti olevansa käymässä Opiskelukaupungissa, ja lupasin tavata. Ajattelin, että eihän kyse ole mistään. S. on ystävä.  Asia ei tietenkään ole niin viaton ja yksinkertainen, koska tiedänhän minä, että S. on - no, rakkaus on liian vahva sana. Mutta sanotaan, että hän on aina ollut kiinnostunut minusta. Vaikka hän ei ole sanonut mitään vuosiin, mitään raskauttavaa siis. Toisaalta hänen ei edes tarvitse.  Tapasimme torin kulmalla kahdeksalta illalla. Erosimme sillalla yhdeltä yöllä, autiona hetkenä. Joki kimalsi mustana samettina allamme, viiltävä yötuuli puhalsi mereltä, kuu oli hopeisen kirkas ja päidemme päällä loistivat Orion, Otava, Kassiopeia ja Perseus. S. katsoi minua hymyillen, odottaen. Hiljaisuus venyi. Olisi pitänyt sanoa vaikka mitä. Esimerkiksi: "Olen mennyt kihloihin sitten viime tapaamisemme." Sen sijaan sanoin: "Hyvää yötä, kirjoitellaan." Sitten ajoin pyörällä kotiin niin kovaa kuin ikinä pääsin, silmittömästi pitkin öisiä, tyhjiä k

Paras ystäväni Anna kirjoitti minulle viimeksi helmikuussa ja silloinkin vain menevänsä käymään Kotikaupunkiin. Olin itse juuri silloin kotona Veljen vanhojentansseissa, enkä lukenut hänen meiliään ennen kuin palattuani. Anna tiesi kyllä minun olinpaikkani. Ihmettelin, miksei hän voinut soittaa, kun kerran olimme samassa kaupungissa.  Sen jälkeen olen kirjoittanut pari kertaa. Lähetin jopa viestin, jossa kerroin olevani huolissani, kun hänestä ei kuulu mitään. Sitten viime viikolla Kotikaupungissa törmäsin Annan äitiin ja vaihdoimme pari sanaa turvavälin päästä. Hän jutteli Annan ja tämän poikaystävän uudesta asunnosta olettaen, että minä olisin ollut kartalla. Anna on siis muuttanut keväällä yhteen poikaystävänsä kanssa. En kehdannut sanoa, etten edes ollut tiennyt.   En tiedä. Ehkä onnellisuus vaikuttaa häneen näin: hän unohtaa entiset ystävänsä tai ei vain onneltaan ehdi ajatella heitä.  Minusta tuntuu pahemmalta kuin kaikki Jarkon pettämiset yhteensä. Koska kyse on