Mansikkapelloilla, ikuisesti

Otimme kissanpennut Marian kanssa samasta pentueesta. Marian Diiva on veikeä, pieni olento ja kirjava kuin syksyn ruska. Sen takatassut ovat keltaiset, toinen etutassu on kirkkaanmusta ja toinen valkea. Diivan naaman vasen puoli on musta ja oikea vaaleankeltainen, ja jopa nenännipukka on puoliksi musta. Maria väittää pentuaan värivirheiseksi, mutta hellästi. Sillä Diiva on kaunis kissa: suurisilmäinen, siro ja väritykseltään kuin impressionistin siveltimestä.  MInun kissani nimi on Salome. Se on oikea pieni kaunotar. Se on kullankeltainen kuin leijona, selästä punaruskeaan taittava ja kyljistä valkearaitainen. Tassut ja vatsa ovat puhtaanvalkoiset ja nenä ja varpaat ruusunpunaiset. Sen silmät ovat vielä aivan orvokinsiniset. Tiedän, että silmien väri muuttuu. Rakastan Salomea jo aivan ylitsevuotavasti. Se on energisen riehakas ja utelias, mutta silti suloisen luottavainen. Se on sylissäni aina kun sitä väsyttää ja lähelläni koko ajan. Se makaa puoliunessa harteillani, ...

Olen aina halunnut sinut, viisi vuotta sitten se vain oli erilaista. Olin jumalattoman rakastunut sinuun, rakastunut rakkauden tunteeseen. Rakastin sitä, miten hymyni tai kipuni heijastuivat takaisin silmistäsi. Rakastin sitä, miten yhdessä avasimme ensimmäistä kertaa kaikki portit seksiin, sen vakavuuteen ja hauskuuteen ja sokeaan intohimoon.  Olemme molemmat muuttuneet niin paljon, että minua ihmetyttää, miksi emme ole vieraantuneet ja lähteneet lopullisesti eri suuntiin. En ole pystynyt unohtamaan sinua, vaikka Luoja tietää, että olen yrittänyt. Ehkä siinä kun itse olen muuttunut, kasvanut ja kypsynyt, myös rakkauteni sinuun on muuttunut, kasvanut ja kypsynyt.  Enää en kysy, mitä sinä voit minulle tarjota - tai mitä joku toinen. Sillä ei ole minulle mitään merkitystä. Rakastan sinua, vain sinua, sitä millainen olit, olet, tulet olemaan. Rakastan sinua Stockmannilla peilailemassa pitkänä, hurmaavan seksikkäänä. Rakastan sinua aamulla vieressäni, lämpöisyyttäsi, ...

' Odotan hänen soittoaan. Odotan ja odotan, sydäntäni kouristaa. Olen toivottoman epävarma. Katson itseäni peilistä eri tavalla kuin ennen. Pysähdyn peilin eteen kavennein silmin, pää kallellaan. Tarkastelen kuvaani kuin taulua, jonka aion myydä: minkä arvoinen olen?  Kun Jarkko sitten sanoo puhelimessa rakastavansa ja kaipaavansa minua, varaudun heti paikalla. Mietin, että miksi hän puhuu noin? Huonosta omastatunnostako? En luota Jarkkoon. Tavallaan olen itse kevytmielisempi. Flirttailen paljon, minulla on aina jokin katsesuhde meneillään. Mutta se on pelkkää peliä, eikä sydämeni ole mukana. Jarkko on toisenlainen, avoimempi, sosiaalisempi. Hän pitää ihmisistä väittömästi ja ihastuu nopeasti, rakastaa metsästyksen jännitystä.   Kun epävarmuudesta tulee jokapäiväistä elämää, sen kanssa pitää oppia elämään. Täytyy säilyttää oma arvokkuutensa. Jos hinta on se, ettei voi näyttää tunteitaan - no. Minkäs teet. Minun on saatava hallinnan tunne, vaikka se sitten...

Olemme jälleen yhdessä, Jarkko ja minä. Olemme jälleen ajautuneet yhteen. Joskus muutama vuosi sitten oli yhtä luonnollista olla hänen kanssaan kuin oli hengittää. Ne ajat näyttävät nyt niin legendaarisilta: katseet koulunpihalla, Jarkko komeana armeijan univormussaan, Keskustakadun suloiset toisiinsa käpertymisen päivät - muu maailma oli kaukana, utuinen ja vailla merkitystä. Olimme viattomia vielä.  Ensimmäisestä erostamme on yli kaksi vuotta. Sen jälkeen kaikki on tapahtunut mielettömästi ja nopeasti, muutaman kuukauden jaksoissa. Olemme tulleet ja menneet, jättäneet ja pettäneet, repineet ja tulleet revityiksi. Tyventä ja rauhaa ei ole ollut hetken vertaa, vain myrskyn silmän hiljaisuutta. Kuitenkin jokin vetää meitä yhteen aina uudestaan ja uudestaan. Tottumus? Addiktio? Intohimo? Rakkaus? Tällä kertaa mitään ei ole luvattu. Kesän alussa menin hänen luokseen Itäiseen Kaupunkiin pelkkää kevytmielisyyttäni. Minulla oli takana kaksi viikkoa Miikan kanssa, ja tuns...