Mansikkapelloilla, ikuisesti

Pikkusisko, Jarkon sisko, oli luonani viikonloppuna. Pikkusisko on ollut minullekin kuin sisar ja ystävä myös. Vaikka aluksi hän olikin minulle ensisijaisesti poikaystäväni sisko, niin pidin hänestä heti todella paljon. Vähän kerrassaan vuosien mittaan meille on rakentunut kahdenkeskinen suhde, ystävyys. Kun Pikkusisko muutti Toiseen Kaupunkiin, aloimme kirjoitella ja sillä tavalla tutustuimmekin toisiimme aika syvällisesti. Olen saanut seurata, kuinka hassusta ja suloisesta pienestä tytöstä on kasvanut upea, nuori nainen ja suuri persoona.  Olemme päättäneet pitää kiinni ystävyydestämme huolimatta kaikesta, mitä Jarkon ja minun suhteessa on tapahtunut. Ja se on onnistunutkin, kun olemme kumpikin varovaisia ja huomaavaisia. Minä olen luvannut itselleni, etten sano pahaa sanaa Jarkosta Pikkusiskolle, enkä mitään suhdettamme koskevaa, joka haavoittaisi tai loukkaisi hänen tunteitaan. Ja Pikkusisko hoitaa oman tonttinsa yhtä hienotunteisesti.  Emme ole luonteeltamme...

Nämä viikot ovat olleet yhtä hunger gamea, ja minä olen eittämättä hengissä. En väitä, että olisi ollut helppoa. Aluksi onnittelin itseäni jokaisesta päivästä, jonka selvisin loppuun haluamatta soittaa tai kirjoittaa Jarkolle. Onneksi pystyin purkamaan tunteitani puhumalla. Ja kyllä minä puhuinkin: perheelle, ystäville, randomeille tuntemattomille baarin metelin yli. Kerta kerralta se oli helpompaa ja kerta kerralta tarina, jota kerroin, tuntui kaukaisemmalta ja käsiteltävämmältä. Viikot ja viikonloput ovat menneet kuin sumussa. Myös humussa. Ystävät ovat pitäneet huolen siitä, ettei minulle ole jäänyt tilaisuuksia surra yksin. Yhden viikonlopun olin Annan luona. Kotikaupungin hiihtolomaviikolla Tiina ja Kati tulivat kyläilemään, ja kiersimme kaikki Opiskelukaupungin mestat. Maria soittaa joka päivä ja kietoo minut huolenpitoonsa kuin lämpimään, villaiseen huopaan. Minua on niin tunnollisesti viety baareihin, klubeille, yökerhoihin, että muistot sekoittuvat päässäni yhdeksi py...