Mansikkapelloilla, ikuisesti

Jarkko oli käymässä meillä tiistai-iltana. Hän lukee päivät, käy koululla syömässä, lukee taas, käy salilla. Olemme nähneet aika vähän viime aikoina. Mutta nyt tuntui hyvältä olla yhdessä. Varmaan kun ne kirjoitukset nyt ovat käynnissä, niin stressi vähän laukeaa. Aloimme siinä kahdeksan aikaan molemmat saada what's up - viestejä, että nyt näkyy ulkona revontulia. Heitimme takit niskaan ja menimme seisomaan pimeälle parkkipaikalle. Ja toden totta. Mustalla iltataivaalla leimahteli valkoisia tulivälähdyksiä. Revontulet värjyivät yllämme täynnä mystistä, maidonvaaleaa valoa, sammuivat ja välähtivät uudestaan toisessa kohtaa. Se oli hienoa, taianomaista. Menin nojaamaan Jarkkoon ja hän kietaisi kätensä ympärilleni, hänen lämpönsä ja tuoksunsa ympäröi minut. Siinä ja silloin tunsin itseni toisaalta huikaisevan onnelliseksi - ja toisaalta niin pieneksi ja särkyväksi. Maailma ja luonto on niin suuri ja käsittämätön, ja siinä mittakaavassa oma elämäni on kuin hauraana lepattava liekki.

On perjantai-ilta. Jarkko lähti tänään poikien kanssa baariin. Minä tein perheen kanssa kotona pizzaa, ja katsoimme telkkarista uutta viihdeohjelmaa nimeltä Luojan Kiitos. Istun nyt kirjoituspöytäni ääressä, poltan kynttilää, piirtelen ja kuuntelen musiikkia. Minulla on hyvä kirja kesken. Jos joku katsoisi minua, kaikki näyttäisi olevan ihan hyvin. Näytän tyyneltä ja rauhalliselta, kuten aina. Paitsi silmäni - kun katson peiliin, ne näyttävät tummilta surusta, epävarmuudesta. Minua pelottaa, että Jarkko aikoo kohta panna kanssani poikki. Hän ei ole sanonut mitään. Enkä minä ole uskaltanut kysyä. Mutta jokin on muuttunut välillämme hitaasti ja kuitenkin kuin yhtäkkiä. Kun puhumme puhelimessa, hän on poissaoleva ja vastailee ylimalkaisesti. Viikonloppuisin hän on alkanut käydä kaveriensa kanssa bileissä ja viihteellä. Joskus kun juttelemme, niin ajaudumme typeriin kinasteluihin - ja minusta tuntuu kuin Jarkko provosoisi niitä. Hän ikään kuin tarttuu sanoihini ja mielipiteisiini ja o

Piirsin mummoni nuorena tyttönä vanhan valokuvan perusteella. Minua viehättää mummon olemuksesta välittyvä valppaus ja elämännälkä, jotka voi vaistota näennäisen levollisen asennon takaa. Hän on hetkeksi pysähtynyt kuvattavaksi - mutta kohta polkkatukka hulmahtaa, suu alkaa pulputa puhetta ja kädet nousevat heilumaan puheen tahdissa.