Mansikkapelloilla, ikuisesti

Vietän perinteiseen tapaan hiihtolomaa serkkujeni luona maalla. Hiihtämään ei ole päässyt, koska ladut hupenevat päivien lämmetessä. Ilmassa tuoksuu ihanasti keväälle, leudoille länsituulille, sulavalle lumelle - ja jollekin määrittelemättömän jännittävälle ja lupaavalle. Sanna on minua kaksi vuotta nuorempi ja Tiina kaksi vuotta vanhempi. Molemmat sisarukset ovat hyvin erilaisia, mutta tulen kummankin kanssa hyvin toimeen. Olen aina halunnut oman siskon - siskoa ei ole, mutta onneksi on rakkaita serkkuja. Sanna on tulinen ja äkkipikainen, hurmaavan persoonallinen ja itsenäinen sielu. Tiinalla taas on jalat maassa ja lämmin sydän. Tiina asuu ja opiskelee itse asiassa jo kaupungissa, mutta tuli maalle hiihtolomaa viettämään hänkin. Anssi-serkkuni näyttää hätkähdyttävästi nuorelta Tom Cruiselta, ja taisin olla häneen pienenä vähän ihastunutkin. Olemme paistaneet lettuja ja pelanneet korttia. Yöllä valvomme pikkutunneille. Iltapäivisin serkkujeni perhe linnoittautuu katsomaan hii

Katsoin Yle Areenasta toisen osan sarjasta "Pullopostia lapsuudesta". Ohjelma alkoi sanoilla: "Tässä maassa on kaksi miljoonaa alkoholistin läheistä." En siis ole yksin. Isällä on ollut nyt pitkä juomaton kausi, joka on kestänyt jo monta kuukautta. Kun pullo on poissa, niin tyhjiö pitää täyttää jollakin. Isän tapauksessa ajankäyttöä hallitsee nykyisin Facebook. Tämä on totta kai pienempi paha, mutta paha kuitenkin. Iskä on Facessa monta tuntia illassa. Hän ei mitenkään seulo kaveripyyntöjä, vaan kaikki kelpaavat kaveriksi (entisen työkaverin vaimo, nuoruusaikojen tuttava jne). Hän käy lukemassa ja kommentoimassa kaikkea mahdollista, ja vaanii sitten kiihkeästi, vastataanko kommentteihin. Jos kukaan ei vastaa, hän ärtyy. Hän ärtyy jokatapauksessa istuttuaan pitkään koneella. Toissapäivänä hän pyysi äitiä katsomaan jotain ruudulta. Äiti keskeytti omat tekemisensä, meni katsomaan ja huomautti, että huoneessa oli kuuma. Iskä raivostui yhtäkkiä aivan silmittömäs

"Mie en oo vissiin siulle kertonutkaan, et mein porukat eroo," sanoi Anu minulle tänään viimeisellä välitunnilla vähän niin kuin ohimennen. Mutta kuitenkin tämä lause putosi väliimme kuin pommi. Anun perhe on aina ollut aivan ihana ja jotenkin ylivertainen. Vanhemmat ovat opettajia, ja kodissa leijuu hienostunut sivistyksen henki. Anun äiti on kuin Muumimamma - ja en nyt tarkoita mitään tylsää himoleipojaa, vaan aitoa Tove Janssonin Muumimammaa: hahmoa, joka antaa juuri sopivasti vapautta ja tilaa, joka ymmärtää lapsiaan paremmin kuin he itse ymmärtävät itseään, joka huokuu hyväksyvää lempeyttä ympärilleen. Anun isä taas on älykäs, keskusteleva, temperamenttinen maailmanmies. Olen viettänyt lähes puolet lapsuudestani siinä talossa - talossa, jossa kaikki saattavat lojua eri puolella taloa lukemassa romaaneita samalla kun Tschaikovski soi vinyylilevysoittimessa, talossa jossa katetaan iltatee vasta kymmeneltä illalla ja jonka leikkimökissäkin on esillä öljyvärimaalauk

Eilen oli penkkarit, Jarkon viimeinen koulupäivä. Abit olivat selvästi olleet luovan hulluuden vallassa koulua koristellessaan. Seinät olivat täynnä hulvattomia julisteita. Yhdessä muuten seisoi kissankokoisin kirjaimin: "Niina ja Anu: Onko ikävä Irkkua?" Se oli tietysti Satun ja Leenan käsialaa. Irkku on siis yläkoulun aikainen saksanopettajamme, reilu ja rempseä maikka, jota meillä tosiaan on ollut vähän ikävä. Ei siinä muuten mitään, mutta Irkku oikein otti asiakseen etsiä meidät käsiinsä koulun käytäviltä ja tuli kysymään, mitä teksti tarkoitti. No - vakuutimme, että vain ja ainoastaan aitoa ikävää hyvää opettajaa kohtaan. Jarkko oli pukeutunut maajussiksi työhaalariin, saappaisiin ja oranssiin Hankkija-lippikseen, ja näytti supersöpöltä. Jostain syystä tuollainen työmies-look puree minuun! Jarkko pisti lippiksensä minun päähäni, kun istuskelin hänen kanssaan käytävän penkillä. Nykyinen saksanopettaja tuli kertomaan Jarkolle kuunteluiden tuloksia. Sitten hän huom