Mansikkapelloilla, ikuisesti

  Jarkko soittelee minulle edelleen usein puhuakseen ahdistuksestaan, peloistaan ja masennuksestaan. Keskustelumme ovat raskaita ja kylmääviä. Hän on kuvannut pahaa oloaan siten, että hänen saattaa yhtäkkiä ja ilman syytä alkaa tehdä mieli huutaa tai lyödä jotakuta sivullista. Sellaisessa tilassa hän voisi kuulemma hetken mielijohteesta kurvata autolla väärälle kaistalle tai rotkoon.  Olen hyvin huolissani ja tunnen jotenkin myös olevani vastuussa. Miksi?  Psykologini mukaan suhteeni Jarkon kanssa muistuttaa joiltain osin vanhempieni välistä suhdetta. Niin epämiellyttävä ajatus kuin se onkin, niin onhan siinä totuuden siemen. Jarkon pettäminen ja isäni alkoholismi vertautuvat toisiinsa. Itse olen oppinut äitini lailla antamaan anteeksi kerta kerran jälkeen, olemaan tukena, olemaan kärsivällinen. Suhteessamme on myös aimo annos läheisriippuvaisuutta puolin ja toisin. Toimin siis juuri niin kuin tyypillinen alkoholistin lapsi toimii.  Silloin kaksi kuukautta sitten sanoin itselleni, että

Olen kummasti alkanut viihtyä Opiskelukaupungissa. Yksinäisyys ei enää vaivaa. Ehkä se johtuu siitä, että kohta se päättyy. Olen sopinut Veljen kanssa, että rupeamme kämppiksiksi ja hankimme keväällä yhdessä kaksion Kotikaupungista. Se on niin hauska suunnitelma. Minua ihan hymyilyttää joka kerran, kun ajattelenkin. Me kyllä tulemme toimeen mainiosti kaksistaan, ja voi että, miten kivaa  tulee olemaankin! Mietin sellaisia hupsuja, pieniä asioita: voimme katsoa Netflixiä iltamyöhään, nauraa ja jutella. Voimme leikkiä ja pitää hauskaa kissojen kanssa. Kun minulla on tylsää, voin vain mennä hänen luokseen, katsoa kun hän pelaa ja höpötellä sitä sun tätä. Voimme riidelläkin - ja samalla tietää, että se ei ole vakavaa.  Kun olin syksyllä muuttamassa Jarkon luo, tunteeni olivat aivan erilaiset. En koskaan iloinnut siitä, että tulisimme olemaan yhdessä. Tulevaisuudenkuvani olivat pikemminkin ahdistuneita.  Pelkäsin joutuvani olemaan yksin ja etten ystävystyisi hänen kaveriensa kanssa.  En kai

Odotin koko päivän Jarkon soittoa hermorauniona, maha kipeänä. Kun hän sitten soitti, olin hyvin torjuva ja aggressiivinen. Minua suututti niin, että ääneni suorastaan tärisi puhuessani. Mielestäni se oli jonkinlaista torjuntaa. En halunnut näyttää toisenlaisia tunteitani, joita niitäkin on. En pystynyt olemaan niin järkevä ja rauhallinen kuin olisi pitänyt.  Psykologini oikaisi minua tänään sen suhteen, ja sanoi, että oli  hyvä olla vihainen, hyvä päästellä ulos höyryjä ja vaatia oikeuksiaan. Kai minä sitten olen liian pehmeä ja uhrautuvainen tuntiessani syyllisyyttä suuttumuksestani, kun minua on petetty. Jarkko kyllä tietää, miten nappejani painellaan. Hän sanoi, että minä "syyllistän" häntä. Nyt kun ajattelen, hän on sanonut samaa ennenkin. Niin kuin minulla ei olisi oikeutta sanoa, mitä tunnen ja ajattelen. Niin kuin en ääneen saisi sanoa häntä pettäjäksi, koska se loukkaa hänen tunteitaan.  Sitten yksi asia, joka Jarkon mielestä oli hirveän pielessä: minä en ymmärtänyt

Raatele silmäni sokeiksi: ne muistavat hänen näkönsä.  Hakkaa käteni kappaleiksi:  hänen tuoksunsa on tarttunut niihin.  Revi auki rintani ja syötä mustille korpeille sydämeni,  joka vihattavasti sykkii kadotettua rakkautta.  Rakenna rovio ja anna tulen riehua ylitseni,  kunnes muutun hienoksi tuhkaksi, kunnes en tiedä, en tunne, en muista.  Kun minä unohdan hänet, hän katoaa maan päältä kuin uni aamun kylmässä kajossa.  Olkoon se minun kiroukseni.

  Sovimme, että soitamme perjantaina. Perjantai on huomenna. Minun pitäisi päättää, mitä aion sanoa. Ei: minun pitäisi päättää, mitä tunnen.  Näen unia, joissa Jarkko suutelee minua. Kimppuuni hyökkää muistoja, jotka ovat todellisia kuin Zarniwoopin elektronisesti syntetisoitu universumi. Miksi minua nyt esimerkiksi vaivaa muistikuva Jarkosta armeijan puvussa, karkeasta kankaasta ja terävästä prässistä hänen reidellään? Entä mistä tulee sekainen muisto yksien bileitten jälkeisestä yöstä, kun hän piteli minusta kiinni, silitti hiuksiani pois naamaltani ja sanoi rakastavansa, kun minä oksensin vessassa kipeänä ja sotkuisena.  "Pelkäätkö sinä menettäväsi muistosi?" kysyi psykologini. Pelkään, pelkään! Tiedän, ettei menneisyys noin vain häviä. Kuitenkin minusta tuntuu, että kun käännän selkäni Jarkolle, hautaan siinä sivussa osan itsestäni, elämästäni ja jopa yhdestä versiosta tulevaisuuttani.  Rakastan häntä niin, että sydäntäni riipii. Kaikki tunteeni ovat täysin ristiriidassa